torstai 12. tammikuuta 2017

Takatalo & Tompuri Kaski Kauraporter

Kaski Kauraporter
Panimo: Takatalo & Tompuri
Maa: Suomi

Tyyli: Porter
Alkoholia: 4,6%

Lyhyesti: Hieman irlantilaisen stoutin tunnelmaan kallistuva porter.
Pisteet: 3/5

En enää edes teeskentele pysyväni kärryillä näissä uusissa kotimaisissa panimoissa. Mitä niitä nyt on? 80? Välillä tuntuu vieläkin lukuisammalta. Taas käsillä ihan uusi tuttavuus. Takatalo & Tompuri. Muistaakseni Pien-kaupasta välipäivinä hölväytin tällaisen Kaski-nimisen putelin mukaan.

"Takatalo & Tompuri" kuulostaa kesäisillä tanssilavoilla kiertävältä jussi-paitoihin pukeutuvalta kitaraduolta, joka soittaa huonoja Mikko Alatalo ja Tuomari Nurmio -covereita. Kun oluentekijöiden nimet ovat lisäksi Suur-Uski ja Kokkala, niin vähän meni hetkeksi pasmat sekaisin, että mikä tää nyt oikein on. Ilmeisesti kyseessä on olutta panevien maanviljelijöiden tilojen nimet (?).

Siitä mielenkiintoinen kuvio siis, että tekijät ovat maanviljelijöitä ja käytetty mallas, kaura ja vesi tulevat kaikki oluenpanijoiden omilta tiloilta. Onhan siinä askel enemmän tekemisen meininkiä toki ja heti sympatiapisteitä siitä paljon.

Kaski -nimellä on tehty "kylmäsavulager" ja tämä kauraporter. Musta tai syvän tumman ruskea olut, kauniilla vaahdolla. Melko mieto tuoksu, jota pitää vähän kaivella. Kevyttä paahteisuutta, suklaata, pientä hedelmäisyyttä, kaneliakin.

Kauraporter nimenä viittaisi tyylin puolesta oatmeal stoutin suuntaan, eli pehmeän muhkeaan, mutta kun ollaan kotomaassa ja pitäisi myydä olut kaupassakin, niin volttien puolesta on täytynyt jäädä tietty alle keskarirajan. Siksipä olut on vähän väkisinkin ohuehko. Myös melko kuiva ja niinpä oatmeal stoutin sijaan mennään lähempänä guinnessiä tunnelmassa. Pehmeä suutuntuma kuitenkin kauran ansiosta. Paahteinen fiilinki kuivahkon irkkustouttisen olemuksen päällä. Hieman toffeista takapotkua ja erottuva, muttei isommin esiin pyrkivä katkerointi, jota ei toki kaipaakaan. Kokonaisuutena hieman vaisu, mutta kauppavahvuiseksi porteriksi ihan mukiinmenevä. 3/5

maanantai 9. tammikuuta 2017

Perinneruokaparitus: Pitsa


Suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö ELO ja niiden Suomi Syö ja Juo -hanke (ennen museovirastolla) tekivät maan satavuotisjuhlan kunniaksi kansallisruoka-äänestyksen. Äänestyksestä tuli 12 parasta, joille on jokaiselle oma kuukausi sitten tässä 2017 aikana. Vuoden päätteeksi joulukuussa sitten julistetaan yksi kansallisruoka ylitse muiden.

Tuopillisen perinneruokaparitukset on olleet satunnaisempia kuin olisin alunperin halunnut. Nyt päätin sitten, että ainakin kerran kuussa 2017, tällä listalla. Osittain tulee toistoa, sillä hernekeitto, kalakeitto ja karjalanpaisti on jo testattu.

Eli nyt kuukausittain paritan kuukauden kansallisruoan olueen. Aikatauluissa yritän tehdä sen aina kuun alkupuolella, mutten lupaa mitään. Oluissa pyrin pitäytymään kotimaisissa, mutta jos sopivaa tyyliä ei ole saatavilla (tai on vain hankala hankkia) kotimaisena, niin sitten on tyydyttävä tuontioluisiin. Metsäjoen Sahtikeisarille sinne Reittausblogiin tiedoksi, että jos sorsin sahtia, niin tällä kertaa vain saatavuuden nimissä. Yritän sitä kuitenkin johonkin sopivaan saada.

ELO-säätiöllä, Suomi 100-porukalla* tai kellään muillakaan oikeita asioita tekevillä ei ole tämän kanssa sitten mitään tekemistä. Omin nokkineni tohellan. Pari sanaa olen twitterissä vaihtanut, mutta siinäpä se.

---

On siis ensimmäisen kansallisruokaehdokkaan parittamisen aika. Tammikuun teemaruokana on... pitsa? Että mitenkä? No pitsapa pitsa. Ei siis pizza vaan pitsa. Suomessa on viritetty italialaista (tai amerikkalaista) pizzaa sen verran omaan paikalliseen suuntaan, ettei sitä enää samana ruokana voi pitää. Kebablastut täytteenä ovat tavallisempia kuin mozzarella, maan vanhimpiin kuuluva pizzaketju käyttää muka-italialaisessa pizzassaan ylpeästi juustona emmentalia, kotioloissa peltipizzoissa on pohjana jotain paksua murotaikinaa muistuttavaa ja täytteeksi lapioitu 'bolognese' on tehty ruskeaan kastikkeeseen, jos nyt kastikkeeseen lainkaan. Lisäksi kaupassa myydään enintään muodoltaan pizzaa muistuttavaa kryptistä eineslätkää niin menestyksekkäästi, että se on pysynyt kiivaasti vaihtuvissa valikoimissa 30 vuotta ja sillä on useita kilpailijoita! Tarjotkaapa Saarioisten roiskeläppää pizzana ulkomaalaisille juhlavieraille. Ette ilkeä. Kyllä se on pitsa se, eikä mikään pizza.


Tietysti tämä on selvä valinta myös siksi, että se aiheuttaa keskustelua. Mutta ei ELOn tulkinta mikään uusi ihme ole. Esim. Fävikenin huippukokki Magnus Nilsson on ottanut pizzan mukaan koko pohjoismaisen ruokaperinteen melko kattavasti keräävään The Nordic Cookbook kirjaansa. Mainiten yhdeksi pointiksi mm. sen, ettei ole missään muualla maailmassa nähnyt pizzaa, jonka täytteenä on kebabia.

Itse näkisin kotimaisen pitsan jakautuvan kolmeen eri muotoon: Pizzerioissa (vai pitserioissa?) myytävä pitsa, kotona itse tehty pitsa ja einespitsa.

Perinne- ja kansallisruuat tehdään mielestäni ensisijassa kotona vaikka ravintoloissakin niitä myydään. Siksi en nyt tilauspitsaan koske. Se jättää sekä "kotipitsan", että eineksen. Joten molemmat testiin! Sitäpaitsi, juomaparituksen miettiminen einespitsaan on jo itsessään hyvä (roiske)läppä.

Saarioisten Jauhelihapizza (tai -pitsa)

Einespitsojen klassikkojen klassikko on tietenkin Saarioisten roiskeläppä. Se muistuttaa pizzaa lähinnä Dalin mielikuvituksessa ja on oikeastaan uniikkiudessaan jo ihan oma ruokatyyppinsä. Aito roiskeläppä on tietenkin nimenomaan jauhelihaversio, joka kuulemma myy tuplasti enemmän kuin seuraavaksi suosituin malli. Jos on suomalainen, eikä ole elinikäinen vegaani tai allerginen tms., on melko varmasti joskus syönyt roiskeläpän tai vähintään maistanut sellaista.

On aikaa kun olen roiskeläppiä itse aktiivisemmin syönyt, mutta vedin näitä usein lapsena ja opiskelijana. Niitä kun osaa yksinhuoltajan 8-vuotias ja jopa krapulainen opiskelija mikrossa valmistaa, eikä tiukka talous ole esteenä. On hankala sanoa olenko ollut useammin krapulainen opiskelija kuin oman välipalan lämmittänyt 8-vuotias, mutta joka tapauksessa tuttu ruoka.

Verrokkiolueksi päätin einespitsalle ottaa einesolutta. Eli halvinta "bulkkia" mitä lähikaupasta irtosi. Tällä kertaa se oli Karjalaa. Periaatteessa raikas suuta puhdistava peruslager on pitsalle ihan hyvä kaveri, joten miksipä ei. Sen rinnalle pitsan melko mietoihin makuihin yhtä mieto kaveri eli Tumma Karhu I, jossa kuitenkin on hiven tummaa mallasta "lihan" kumppaniksi. Ja jottei nyt ihan mene isojen panimoiden lagerien litkinnäksi niin sitten maukkaampi ja pienpanimompi Hiisi-panimon Lappeenrantalaiselle Hito Hyvä -poppoolle tekemä Norppa Red Ale. Mielikuvani roiskeläpästä oli jauhoisuudestaan huolimatta suht rasvainen ja kummallisen lihayrttinen, joten ajattelin hyvän puraisun omaavan humalaisemman ja hivenen karamellisen red alen ehkä käyvän siihen. Tosin vähän jo ostaessa epäilin sen lyövän yli teollisuuseineksen.

Yleensä olen pohjustanut ruuan reseptiä vähän. Eineksen kanssa ei kauheasti tarvitse. Roiskishan maistuu lähinnä vehnäjauholle, tomaattimössölle ja mausteille, joista ei aivan saa kiinni. Se on "jauhelihapizza", mutta liha on sen yhteydessä hyvin luova käsite. Jotain epämääräisen lihankaltaista kuitenkin. Taloudessa ei ole tällä hetkellä mikroa. Lätkät siis kerettiläisesti valmistettua uunissa.

Karhun Tumma I oli tämmöisen parina yllättävän kova. Hiilihappoinen, vetinen, vissymäinen olut leikkaa hyvin pitsan läpi ja putsaa suun, mutta kevyt maltaisuus toimii tomaattikastikkeen ystävänä silti aika kivasti. Käsi meni yhä useammin Karhu-lasin äärelle pitsan huvetessa. Hyvä, ehkä jopa vähän runollinen pari. Ykköstä ja roiskeläppää, sankarin aamiainen.

Einesolut Karjala sitten ottikin melko kovan käänteen pohjalle roiskarin parina. Sinälläänhän Karjalassa ei mitään ihmeempää vikaa ole. Se on ihan laadukas peruslager, bulkkien tapaan kovin laihasti humaloitu, mutta siinäpä se. Mutta einespitsassa on jotain hyvin kummallista, joka nostaa oluesta esiin lähinnä imelän alkoholisuuden. Tuntui kuin olisi jotain vahvempaa alkoholista vaaleaa bockia juonut. Aika epämiellyttävä. Kyllä se menee paremman puutteessa, mutta mielummin ei.

No entäs modernimpi linja sitten? Norppa-olut toimii suhteellisen hyvin einespitsan parina, huomattavasti paremmin ainakin kuin Karjala. Humalat tykkäävät tomaattisoossista mausteineen ja tuhdimpi olemus tukee kastikkeen makeutta. Ainoana miinuksena olut on nippa nappa liian vahva maultaan ja eines meinaa hukkua sen alle.

Niinpä paras olutvalinta roiskeläpälle tästä erästä: Karhu Tumma I on ykkönen. Hiisi/Hito Hyvä Norppa Red Ale on hito hyvä kakkonen. Voisin kyllä kokeilla jotain kepeämpää sessio-IPAakin jatkossa. Kuitenkin ihan silkasta ajatuksen kauneudesta sovittaisin euron einespizzalle mielellään vähintään viiden euron oluen.

Lainatakseni Malaclypse Nuorempaa: "No niin, se siitä kaikesta."


Peltipitsa

Sitten se "kotipitsa" eli "peltipitsa" eli "pitsa". Se on omasta mielestäni se todellinen kansallisruokaehdokas. Itse oletan, että perinteinen suomalainen kotona tehty pitsa on kehittynyt joskus n.70-80-luvulla kun pizzeriat ovat olleet uusi ja eksoottinen juttu ja suosio kasvussa. Esim. M.A.Nummisen Baarien Mies -kirjassa manataan jatkuvasti miten vanhat baarit muuttuvat pizzerioiksi. Näitä muutenkin varmasti melko vapaasti tulkittuja ravintolapitsoja on sitten yritetty toisintaa kotona sen mukaan mitä kaupasta on löytynyt ja välineistö on antanut myöten.

Niinpä oma näkemykseni kotipitsasta on sellainen perussähköuunissa uunipellille tehty koko pellin kokoinen lätty, jonka pohja muistuttaa usein enemmän murotaikinaa kuin klassista pizzapohjaa (rapea se ei ainakaan saa olla) ja jossa on kastikkeena todennäköisemmin ketsuppia tai jopa raakaa tomaattipyrettä kuin valmistettua pizzakastiketta. Juustona edamia, emmentalia tai jopa oltermannia. Täytteenä ihan mitä sattuu, mutta hyvin usein tomaattiviipaleita ja/tai ruskistettua jauhelihaa. Jokaiselle perheenjäsenelle tietysti oma kulma pellistä omilla täytteillä. Enemmän uunipiiras kuin pizza. Kotiruokaa, syödään saunan jälkeen, ennen Hymyhuulia.

Mutta eihän tähän nyt meikäläisen auktoriteetti riitä.

Onneksi meillä oli Jaakko Kolmonen. Perinneruokaguru kertoi taannoin YLElle näkemyksensä pitsasta, jonka luettuaan italialaisen pizzan ystävät varmaan haukkoivat henkeään. Sieltäpä siis mestarin suusta ensiluokkaisen suomalaisen peltipitsan ohjenuorat: Ensinnäkin kotimaisia aineksia pizzapohjaan eli rypsiöljyä ja spelttijauhoa. Toiseksi tomaattikastike jo edellisenä päivänä keiteltyä tomaattimurskaa tai "voi käyttää tomaattiketsuppiakin". Juustoksi emmentaalia ja mielummin voimakkaammasta päästä. Täytteet tietty sitten vapaammin, mutta Kolmosen pitsaan kuului "aina jauhelihaa", joten sitä tännekin.

Muuten etsin pitsan reseptiin fiiliksiä internetin reseptisivuilta, esim. kotikokki-sivustolta. Pohja Kolmosen mallilla spelttijauhoista. Tomaattikastikkeeksi jonkun kuivayrttiseoksen kanssa kiehautettua tomaattimurskaa ja vähän ketsuppia sen päälle. Täytteeksi simppelisti sipulin ja valkosipulin kanssa käristeltyä sika-nautaa ja tomaattisiivuja, koska jotenkin niitä on ollut joka ainoassa peltipizzassa minkä olen koskaan nähnyt. Ananasta olisi toki voinut laittaa, mutta kunnioitan liikaa Geneven sopimuksia. Kaiken päälle juustoksi mustaleima-emmentaalia.

Älkää hämääntykö. Tölkin päällä oleva
systeemi on vain pullonavaaja.
Tämän pitsan kaveriksi kouraisin vakioparitettavani eli saisonin, joka yleensä toimii melkein minkä kanssa vain. Tällä kertaa naapuripanimon "talvisaisonin" eli Stadin Panimon Belle Saison d'Hiver. Liharuuan kanssa yleensä varma nakki on tumma lager, joten Teerenpelin Laiskajaakko semmoiseksi. Ja kolmanneksi taas IPA, koska tässä pitsassa olisi jo vähän enempi makua olutta vastaan pelaamaan kuin einesversiossa. Makun** Alko-vahvuinen IPA, jota Suomen parhaaksi IPAksikin on tituleerattu taannoin. Tällä kertaa tosin en tituleeraa, sillä Alkossa ollut tötsä oli useamman kuukauden vanha ja parhaimman aromikkuutensa menettänyt.

Saison osoittautuu nopeasti pettymykseksi. Suoran simppeli rasva-suola-pitsa ei hirveästi arvosta saisonin hienovaraisia vivahteita. Oluen hedelmäisyys korostuu ja lyö pahasti yli. Ihan passeli olut heikkenee epätasapainoiseksi pitsan otteessa ja pitsakin olisi parempaa ilman sitä olutta. Kiva bisse, mutta ei tähän.

Laiskajaakko sen sijaan aiheuttaa "jes!" mölähdyksiä äänihuulieni paikkeilla. Keskinkertainen tumma lager paranee reilusti, tumma mallas ja sen paahde korostuu pitsan kanssa. Pitsan sipulista lihamössöäkään lisäpaahteisuus ei haittaa. Toisin sanoen sekä ruoka, että juoma paranevat yhdessä. Juuri sitä mitä paritukselta kaivataan.

IPAkin pettää. IPAn katkeruus nousee pitsan kumppanina kovin tunkkaiseksi ja vaikka pitsa oluen kanssa pärjäileekin, varsin mainio olut itsessään vain huonontuu. Ei kannata siis tuhlata pitsalle. Käsi menee taas keskimmäiselle lasille.

Eli selvä voittaja: Tumma lager, tällä kertaa Teerenpeli Laiskajaakko. Eipä varmaan toisaalta pilsikään olisi hävennyt.

Niin, ei se pitsa pizzalle maistunut, mutta meni silti parempiin suihin alta aikayksikön.


*Kansallinen Suomi 100 -tuoteleima olisi sitä paitsi maksanut kai jotenkin 30 tuhatta euroa ja sehän on melkein kokonaisen päivän tuotot Tuopillisella, niin en viitsinyt.

**Makulla on osakeanti käynnissä ja ostin yhden osakkeen, eli tästä lähtien suuromistajana olen sitten täysin puolueellinen kaikkeen Makuun liittyvässä. 

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kirjakatsaus: Mikkeller ja Brewdog

Viime vuosien craft-buumin ehkä näkyvimmät panimot Euroopassa ovat olleet skottilainen Brewdog ja tanskalainen kiertolaispanimo Mikkeller. Kummaltakin on tietysti tullut kirja ja olivat sattumalta yhtä aikaa luvussa/kuuntelussa.

Mikkel Borg Bjergsö ja Pernille Pang: Mikkellerin Suuri Olutkirja 
Sammakko, 2016
Suomentanut: Elias Lahtinen

Mikkellerin pääjehu Mikkelin vaimo Pernille on toimittaja, joten tottakai yhteisvoimin on syntynyt kirja. Sain tämän joululahjaksi Kööpenhaminan matkan kaveriksi (kiitos!). Kirja on kivan näköinen kovakantinen opus, Mikkellerin hovikuvittaja Keith Shoren kuvituksella täytetty. Ja muutenkin kuvilla kirjailtu. Karkeasti arvioiden yli puolet kirjan 260 sivusta on kuvaa. Tämän luki parissa illassa.

Tavoitteena on kai ollut tehdä ns. "Perusteos oluesta". Se on yksi olutkirjojen jonkinlainen arkkityyppi. Sellaisessa käsitellään yleensä oluen historia, oluttyypit, oluen maistaminen ja jonkun verran ruokaparittamista. Mikkeller ei ole liiemmin lähtenyt rikkomaan tätä muotoa, paitsi ymppäämällä mukaan myös kotioluen tekemisen, joka yleensä on jätetty omiin kirjoihinsa. Pääasiassa teksti on ilmeisesti Pernillen kynästä, "Mikkel kommentoi" -boksit on aina erikseen.

Kaikki tietysti kerrotaan Mikkellerin kulmasta ja alustetaan Mikkelin ja Mikkellerin "panimon" tarinalla. Sitä olutyrityksen tarinaa olisi saanut olla enemmänkin, sillä kiertolaispanimon näkökulmaa ei ole hirveästi yleensä näissä jutuissa avattu. Ei tässäkään.

Periaatteessa ihan hyvä perusteos olueen tutustumiseen, mutta tämän suuntaisia useamman lukeneena muutamat asiat ärsyttävät. Koska kirjaan on pakattu pitkät pätkät kotioluenpanosta, jää toinen puoli vähän turhankin tiiviiksi. Oluttyypeistä jää pois merkittäviä klassikkotyylejä, kuten nyt vaikka bitter, dunkel ja helles. Kai ne sitten ovat liian tympeitä reseptinerolle*.

Kirjan lopussa olevat ruokareseptit Mikkellerin kanssa yhteistyötä tehneistä ravintoloista ovat melko äärimmäisiä ja siksi ihan hauskoja. Maailman parhaaksi ravintolaksikin sanotun Noman rieska- ja tryffeliohje on sen verran HC-touhua, että tekisi mieli koettaa ihan piruuttaan. "Tee maitohappokäynyt herkkutattivesi 4-5 päivää etukäteen." No minäpä pyöräytän...

Se kotiolutpuoli sitten on varmaan viimeisen päälle hyvä, kun sille on varattu kirjasta 50 sivua? Ei välttämättä. Perusasiat siitä saa haltuun, mutta mutkia oiotaan siinäkin ja jätetään aika paljon detaljeja kertomatta (kuten nyt vaikkapa se, miten humaloiden katkeropitoisuuksia tulkitaan). Tämän vuoksi oluenpanemiseen keskittyvät kirjat eivät yleensä sisällä muuta.

Aloittelijalle tämä silti on varmaan ihan hyvä lähtökohta (ostaisin silti ennemmin Anikó Lehtisen Yks Olut! -teoksen siihen tarpeeseen). Paatuneelle olutnörtille kirja ei hirveästi anna, ellei ole kotipanija. Nimittäin jäi tästä sentään muutakin käteen kuin yksi olutkirja lisää hyllyyn. Itselleni kirjan ehdottomasti paras puoli oli kolmisenkymmentä olutreseptiä Mikkelleriltä ja parilta yhteistyökumppanilta (mm. The Kernel, 3 Floyds). Niihin tulee varmasti palattua aina omia reseptejä miettiessä yhä uudelleen, ja kai noista voisi jonkun "kloonina" vääntääkin.

Suomennos on ihan hyvä, mutta parissa kohtaa oluttermistön tuntemus olisi ollut hyvästä. Nyt sinne on lipsahtanut esim. tanskalainen muoto "kvadruppel" oluttyylin nimeksi. Oletan myös Suomen kustantajan parannelleen baari-, kirja- ja jälleenmyyjälistoja suomalaisille. Niissä on vähän erikoisia valintoja (niin kuin Bar Molotow, mutta ei Pikkulintua?).

Lyhyesti: Ok kirja aloittelijalle tai Mikkeller-fanille tai jos Mikkellerin reseptit kiinnostaa.

Kuva: Audible.co.uk
James Watt: Business for Punks

Audiblen kuukausikreditit uhkaavasti alkoivat kertymään, joten tökin pari lyhyempää, nopeasti kuunneltavaa kirjaa ostoskoriin. Yksi niistä oli tämä, eikä kyllä olisi varmaan muuten luettavaksi/kuunteluun lähtenyt. Sillä tämähän on siis ihan raakaa pisnis-kirjallisuutta, eikä varsinaisesti olutkirja, vaikka panimon kasvua käsitteleekin.

Brewdogin perustajakaksikosta äänekkäämpi ja vähemmän oluenpanija eli James Watt on ottanut ja kirjoittanut neljän tunnin mittaisen putken uhmakkaita bisnes-sloganeita, jotka sotivat välillä toisiaankin vastaan. Samalla käydään läpi Brewdogin historian merkittävimmät ja kaikkien jo varmaan tuntemat markkinointigimmickit ja muut hörhöilyt. Niihin saa vähän taustaa ja käy hyvin selväksi, että kaikki älyttömät (joskin usein viihdyttävät) leimaukset mitä Brewdog on tehnyt vuosien varrella, ovat olleet hyvin harkittuja.

Koska kirjan mukaan kaikki on markkinointia, niin on tämä kirjakin. Se on räyhäkäs ja hypermäärätietoinen. Se sanoo, että älä kuuntele kenenkään ohjeita tai noudata sääntöjä ja kertoo sitten monta luvullista ohjeita ja sääntöjä miten "punk"-bisneksen pitäisi mennä. Se kannustaa nopeaan, ketterään, avoimeen ja aktiiviseen moderniin start-up-henkiseen bisnekseen ja korostaa hyvän yrityskulttuurin merkitystä. Moni asia tosin kuulostaa siltä, että "tee näin koska Brewdogilla se vahingossa toimi". Watt ei tietenkään myöskään anna hirveästi ansiota sille, että panimolla sattui olemaan harvinaisen hyvä ajoitus craft-buumin kanssa (yhtään Brewdogin kovaa työtä väheksymättä).

Silti loppupeleissä kirjan ydinsanoma machon öyhkäämisen alla on, että jos hyvin perinteiset taloushommat ja brutaalit bisneksen lainalaisuudet eivät ole hanskassa, on turha odottaa bisneksestään mitään menestystarinaa. Alfakoirauhon saattelemina nämä ohjeet kuulostavat sellaiselta Glengarry Glen Ross -leffan klassikkokohtauksen testosteroniselta öyhkältä (vaikka Watt sanookin, että myyminen on turhaa). Itseäni nämä Wattin diilintekemisestä kertovat ja "menestykseen säännöistä välittämättä"-henkiset pätkät lähinnä muistuttivat, miten erittäin kilpailuhenkiset ja kunnianhimoiset ihmiset vaikuttavat aina erityisen niljakkaalta saastalta, joiden puheisiin ei kannata luottaa missään yhteydessä. Ja tietysti myös siitä muistuttivat, etten varmaan olisi kovin hyvä pisnismies, joten parempi jättää ne hommat muille.

Uhosta huolimatta varmasti monelle innokkaasti aloittelevalle yrittäjälle hyvä kirja rauhoittavaksi pohjaksi muistuttamaan niistä talouden lainalaisuuksista myös start-upin huumassa. Arvostin myös kovasti Wattin asennetta henkilöstön johtamiseen ja yrityskulttuurin luomiseen. Vai oliko se sitä markkinointia?

Muuten: Joku halvatun neropatti oli saanut loistoidean laittaa mutjuavaa skottimurretta vääntävän Wattin lukemaan kirjansa audiokirjaksi itse. Kyllä siihen alkoi loppua kohti tottua, mutta välillä oli melkoista arvailua, että mitähän helevettiä nyt taas. En suosittele, jos on englannin kuunnellun ymmärtämisessä vaikeuksia.

Eiköhän tämän ekonomin bisnes-lukemisto ollut taas muutamaksi vuodeksi tässä...

*Mikkelhän meni lohkaisemaan taannoin haastattelussa, että apinatkin voi opettaa panemaan olutta. Kun mies tekee itse vain reseptejä, eikä välttämättä edes käy panimoilla joissa nimeään kantavat oluet pannaan, tämä on sattumalta ehkä vähän nostattanut ärtymystä. Kun hölmö möläyttää jotain tuommoista, harva enää muistaa niitä edeltäviä lauseita, joissa Mikkel kehui käyttämiensä panimojen ammattitaitoa ja myönsi, ettei itse ole siinä niin hyvä.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Tuopillisen vuosi 2016

Jahas, se on taas lakisääteisen vuosikatsauksen aika. Hyvä näitä tunnelmia on välillä vetää nippuun. Mitäpä Tuopillisen vuoteen 2016 nyt sitten kuului? Ensinnäkin blogi on selkeästi ottanut jonnii verran (lisää?) käännöstä pois suorista olutarvioista. Tämä ei ole ollut mitenkään erityisen suunniteltua, monesti on vain ollut kaikenlaista mielenkiintoisempaa juttua niin arviot sitten jäävät niiden jalkoihin.

Uudet panimot kiinnostaa kansaa.
Etenkin kun panimot itse linkittävät
juttuihin. :)
Mukava siis, että myös lukijoille muut kuin arviot tuntuvat kelpaavan. Suosituimpien joukossa puhtaita arvioita on verrattain vähän. Kymmenessä suosituimmassa neljä (Tavallista, "Ei paljon naurata" on myös arvio, mutta vähän luovempi). Niidenkin suosion suurimpana syynä on yleensä ollut panimoiden itsensä tekemä linkitys facebookista. 

10 Suosituinta

1. Kotimaisia Pienpanimovaaleita (Tornion, Alberga, Mustan Virran) 27.12.2016
2. Kuinka tutustua erikoisoluisiin 8.7.2016
3. Oluen nauttimisesta 5.11.2016
4. Mallaskuun Amber Ale 5.6.2016
5. Mustan Virran Panimo St. Olaf Pale Ale 27.8.2016
6. Koff APA 20.2.2016
7. Ei paljon naurata 4.10.2016
8. Tutustutaan Tyyleihin! Vuorossa: Mild ale ja bitterit 3.9.2016
9. Alkon Uutuuksia - Syyskuu 2016 1182
10. Se tunne kun... 2.12.2016

Koska tarkkoja kävijämääriä kysytään heti kun en niitä kerro, niin sanottakoon, että kärkijutulla on kolmisen tuhatta, siitä sitten alamäkeä vuoden vähiten suosittuun juttuun, jota luki noin sata. Nousua viime vuodesta, mutta ei tällä siis kuuhun mennä. Nämä kaikki tosin Bloggerin omasta laskurista, johon luotan suurin piirtein yhtä paljon kuin ensikertalaisen kotipanijan pilsneriin.

Oma suosikkini tältä vuodelta tuo erikoisoluisiin tutustumisjuttu, koska pidän sitä ehkä yleishyödyllisimpänä sisältönä mitä olen tänne ulostanut ja alkuperäinen juttu on edelleen yksi absoluuttisesti suosituimpia, joten se oli päivitystä vailla. Muuten tietysti mukavimpia on kaikki erikoisemmat formaatit ja matkajutut. Tuli käytyä Tallinnassa, Lontoossa ja Belgiassa (ja Tukholmassa olemassa jäätävässä flunssassa, joten siitä ei juuri juttua irronnut). Kaikkialla oli mukavaa, mutta toki mieleenjäävimmät olutkokemukset ulkomailta olivat Cantillonin ja Rodenbachin legendapanimot Belgiassa. Great British Beer Festival oli myös kaikkea mitä odotin. Cask alea ja piristävän ei-trendikästä, suorastaan vanhanaikaisen brittiläistä menoa. Varmaan tulee toistekin lähdettyä, tosin heti tänä vuonna ehkä ei. 

Onhan tässä muutenkin kaikkia outoja merkkipaaluja ollut ja tulossa blogin kanssa. Ensimmäisestä postauksesta, jossa ilmoitan aloittavani piakkoin olutblogin, tuli vuoden lopuksi kuluneeksi viisi vuotta. Syksyllä meni sielu ja uskottavuus kun tienasin blogipostauksesta ihan oikeaa rahaa. Tänä vuonna kolmen viikon päästä Tuopillinen täyttää viisi vuotta oikeasti (eli ensimmäinen varsinainen olutpostaus tuli 21.1.2012) ja kevään aikana tulee 500. postauskin.

Blogin ansiosta pääsi tekemään vuoden mittaan jotain sellaisia blogin ulkopuolisiakin olueen liittyviä juttuja, joihin tuskin olisi muuten päässyt.

-Olin vieraana Lehtisen Anikón Kippis!-ohjelman toisessa jaksossa Radio Helsingilllä. Jännitti niin perkeleesti, mutta kai se ihan hyvin meni. Onneksi oli taisteluparina Hesarin olutneuvos Jussi Rokka, joka vanhan parran varmuudella hoiti enimmän puhumisen ja paremmat jutut. Kiitos vain Anikólle kutsusta!

-Rokka kutsuikin sitten syksyllä osallistumaan Hesarin olutraatiin riistaoluita sokkomaistelemaan. Sokkomaistelu on aina mielenkiintoista touhua kun tulokset voivat olla yllättäviä. Kiitos kutsusta sinnekin!

-Sokkomaistelusta puheenollen, jotenkin päädyin Suomen Paras Olut -kisan finaalituomaristoon kesän SOPPissa. "Jotenkin" koska en vieläkään oikein varmasti tiedä miksi siellä olin. Sain festarimölyn keskeltä tulleen epäselvähkön lyhyen puhelun edeltävän päivän iltana, että pääsenkö tuomariksi. Sanoin joo juu, pääsen, käyhän se. Oletin jonkun peruuttaneen ja SPO-porukan kutsuneen lähimmän blogistin paremman puutteessa tai jotain. Lavalla sitten ihmettelin, että missä se aistitestin perusteella valittu festarivierastuomari on, kunnes tajusin, että se olen kai minä koska kävin huvikseni niitä hajupömpeleitä testaamassa. Vai olinko? En tiiä, en ole kysellyt. Jännää oli sielläkin tuomaroida kuitenkin, ei vähiten siksi, että homma hoidettiin lavalla yleisön edessä.


Mitäpä tulossa 2017?

-Matkaraporttia puskee ainakin yhden Kööpenhaminen viikonloppureissun verran (ei CBC). Ehkä muutakin matkaa myöhemmin, mutta vielä ei voi vannoa mitään.

-Festareista on vähän semmonen ans kattoo nyt -fiilis. TCBW-liput on ostettu jo, joten sinne nyt ainakin. Muuten on vieläkin vähän festariväsyä päällä viime vuodesta. Ehkä se siitä kevään mittaan piristyy.

-Helsingin baarikierrokset: Tahti on ollut kovin hidas, mutta kierrokset jatkuvat aina kun pystyy. Viikonloppuja on vain rajallisesti, menoja jostain syystä pirusti ja tekisin kierrokset mielummin rennosti lauantaina kuin armottomalla paineella arki-iltana. Kierrosten loppuunsaattaminen vuoden aikana on mahdollista, mutta ehkä vähän optimistista. Seuraavaa kierrosta on nyt soviteltu lokakuusta lähtien, kai se tässä kuussa viimein tapahtuu. Ehkä?

-Perinneruokaparitukset jatkuvat erityisen tasaisesti! Pyrin tekemään jokaisesta kansallisruokaehdokkaasta parituskokeilun sen teemakuun aikana.

-Tutustu tyyleihin -setit jatkuvat myös about samaan harvaan tahtiin kuin tähänkin asti. Nämä ovat vähän työläitä, kun kerran päätin ruveta kääntämään BJCP:n tekstit joka kerta, mutta henkilökohtaisella tasolla hyvin kiinnostavia joten ehdottomasti teen lisää. Ja näkyyhän nuo kiinnostavan muitakin.

-"Erikoisia" arvioita: Niin että tuleeko näytelmää, haikua, poliittista pamflettia tai pökäleen malliseksi väännettyä muotorunoa? No sitä nyt ei tiedä itse pirukaan. Näitä ei pysty suunnittelemaan edes sitä vähää mitä tätä blogia muutenkaan. Tulee jos siltä tuntuu, sanoi sulhanen hääyönä.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Orval (Olutblogien yhteispostaus 2)


Viime vuonna viiniblogeilta varastettiin tällainen idea, että postataan samasta aiheesta kerralla kaikki. Ensimmäinen aihe oli melko itsestäänselvästi valtakunnan klassikko Koffin Porter. Toisella kierroksella valinta ei ollutkaan ihan niin ilmiselvä. Kun olutblogien pitäjät ryhdyimme keskenämme äänestämään tämän vuoden yhteispostauksen aiheesta, valikoitui Orval sieltä esiin. Kiva juttu, mutta vähän ahisti. Kyseessä on toinen kaikkien aikojen lempioluistani. Miltä kantilta siihen nyt iskisi?

Orvalin upeimpia puolia on sen monimuotoisuus ja se, miten Orval on täydellistä jo tuoreena, mutta se silti myös ikääntyy aivan käsittämättömän hienosti. Niinpä päätin lähestyä asiaa... monelta kantilta.

Vuosikertaolutarvio: Orval (Arvion vuosikerta 2005)

Miltei 12 vuotta vanhaan herkkään arvioon täytyy luoda mukaan tunnelma. Sallinette...

Olipa kerran jokin juhannusta edeltävistä kesäisistä päivistä. Varkauden Pirtinvirran venelaiturilla istui nuori, viriili ja hyvin vapaasti tulkiten komeakin opiskelijapoika. Hän odotteli kyytiä saareen, jossa hänellä oli suunnitelmissa nautiskella sivistyneesti kotiviiniä suoraan kymmenen litran kanisterista tajunnan poistumisen hetkeen saakka. Nuori elostelijamme oli kuitenkin varautunut keskikesän juhlaan muidenkin, miedompien juomien kera. Sellaisten, jotka oli hankittu vastuullisesti valtiollisesta alkoholikaupasta. Nuori mies oli nimittäin aloitteleva olutharrastaja.

Janon se siinä odotellessa lykkäsi, ei auttanut. Opiskelija kaivoi esiin yhden hankkimistaan olutpulloista. Se oli ruskea, keilan muotoinen. Etiketti oli hyvin pieni ja siinä oli kalan kuva ja teksti "Orval". Näytti naiselliselta. Pullo oli lämmin ja heilunut kassissa, niinpä se avatessa ruiskaisi vaahtoa anteliaasti ympäriinsä. "Perkele", manasi nuori mies. Seuraavaksi hän otti esiin valkoisen kertakäyttöisen muovimukin ja täytti sen kuohuavalla oluella. Hän nuuhkaisi, nyrpisti hieman nenäänsä ja maistoi sitten. Muistivihkoonsa hän merkitsi oluen nimen ja kirjoitti alle:



"Taas näitä yliarvostettuja hiivaisia belgejä."


Hävettää vieläkin.

Miksi Orval? 

Orval ansaitsee hetken vakavuutta. Niin, että miksi juuri Orval on niiiin hieno? Mikään ei kolahda kaikille, ei tietenkään. Makuasioistahan tässä puhutaan. Orvalissa on kuitenkin selvästi jotain joka saa olutharrastajan, -kirjoittajan ja oluenpanijan toisensa jälkeen laulamaan sille ylistyslauluja. Gurujen guru Michael Jackson kertoo Orvalin olleen olut, jonka kohdalla hän melkein rikkoi "kultaisen sääntönsä", jonka mukaan mikään olut ei voi olla "paras". Parhaaksi Jackson ei olutta sanonut, mutta taipui käyttämään sanaa "quintessential", jonka voisi suomentaa vaikkapa "perinpohjaisen olennaiseksi". Garrett Oliverin mukaan se on "the bomb". Mikkellerin Mikkel Borg Bjergso ei jarruttele ja sanoo suoraan Orvalin olevan mielestään maailman paras olut. Mikkeller on tehnyt sille tribuuttioluen Årh Vhad. Myös Oliverin Brooklyn Breweryn Local Onea voinee pitää Orvalin inspiroimana.

Joten mikä siinä oikein on niin hienoa, että valtakunnan kärkiblogisti Metsäjokikin yltyy kirjoittamaan siitä arvion otsikolla "Orval on taikuutta"? Miksi se on minun mielestäni parempi kuin kaikki muut paitsi yksi? Pohdin asiaa.

Orvalin maineen syy ei nimittäin ole hype tai markkinointi. Toki sitä kehutaan ja se kuuluu trappistioluiden melko pieneen kerhoon, mutta se ei ole mikään Westvleteren 12 tai 3 Floydsin Dark Lord, joille on armottoman kurinalaisuuden tai tarkoitushakuisen markkinoinnin kautta luotu hankalalla saatavuudella mystinen aura. Orvaliahan on suht helppo saada. Sitä on Alkossa, herraisä. Sekä jokaisessa itseään kunnioittavassa olutravintolassa. Se ei myöskään ole erityisen kallista, eikä erityisen eksoottista. Voiko siis olla, että maine tulisi puhtaasti... mausta? Väitän, että voi.

Orvalissa on loistettu vähän jokaisen ainesosan kanssa. Mallasrunko ei ole monimutkaisin mahdollinen, mutta ei toisaalta yksinkertaisinkaan. Siinä on perusvaalean maltaan lisäksi hieman karamellisuutta ja vehnää ainakin. Humalointi on arominsa ja katkeruustason puolesta oivallinen ja olut on kuivahumaloitu. Ja olennaisimpana kaikesta, hiivacocktail tallisine brettoineen tuo hienoa elävyyttä ja syvyyttä olueen. Kuivahumalointi ja brett-hiivan käyttö on nykyisen craft-buumin aikaan jokapäiväistä, mutta Orval on kehitetty 1931. 85 vuotta sitten. Silloin tuollaisen yhdistelmän on voinut sanoa olleen melkeinpä ennenkuulumaton.

Tietyllä tapaa Orval on "harrastajan olut". Vähän niin kuin esim. koomikoilla on ns. koomikkojen koomikkoja, joita suuri yleisö ei välttämättä rakasta, mutta toiset koomikot ja paljon komediaa seuranneet ymmärtävät tyyppien tekniikan ja vitsien asettelun nerokkuuden. Koomikon koomikko ei kerro brutaalia viidesti kuultua pieruvitsiä. Se kertoo brutaalin uniikin pieruvitsin, joka onnistuu olemaan samalla yhteiskunnallista satiiria ja tulemaan täysin uudesta kulmasta ja kuulostamaan joltain muulta kuin pieruvitsiltä. Samoin Orval ei iske millään elementillään päin näköä ilmiselvästi. Se ei ole tökerö ja suora. Jollain superhumaloidulla IPAlla on helppo tehdä vaikutus, mutta se on pienen naulan (päähän?) iskemistä lekalla, siinä missä Orval on taidokkaasti juuri naulalle sopivaksi tehty pikkuvasara. Orvalista voi poimia eri työvaiheet ja ainesosat ja silti arvostaa niiden yhteisvaikutusta. 

Lisäksi Orvalin ikääntymisessä on rehellisesti jotain ihmeellistä. Jotain taianomaista (raumalainen kanssablogisti ei siis ole sanavalinnoissaan väärässä). Olen juonut lukuisia eri-ikäisiä Orvaleita ja jokainen niistä on uniikki ja jokainen niistä maistuu silti Orvalilta. Brysselissä syksyllä join selkeää nahkaisuutta ja sherryisyyttä keränneen nelivuotiaan. Pari vuotta sitten Oluthuone Kuikan kaappi-Orvalit olivat päässeet kai puolivahingossa kolmivuotiaksi ja niissä oli hämmentävän upea kukkainen ja purukuminen sävy, jota (silloin tuleva) avovaimo kuvaili sanoilla "purukumisuudelma kesäniityllä". Silti molemmat olivat erehtymättömästi Orvalia.

Se on kaunis, se on maukas, se tuoksuu auringolle, ilolle ja rakkaudelle ja se on silti helposti lähestyttävä ja juotava. Se on mahtava nautiskeluolut, se on mahtava pirteä kesäjuoma, se on aivan hemmetin monipuolinen ruokaolut. Saunaoluenakin se toimii ja suihkuoluena se on vertaansa vailla. Ottaisin sen autiosaarelle mukaan. Ei Orvalkaan silti aina maistu. Sillä on ominaispiirteensä, jotka eivät joskus huvita. Se on hyvin hiilihappoinen ja melko pirtsakka, eikä siitä voi oikein minkäänlaista sisäistä hyggeä kaivella talvi-illan tarpeisiin. Sitä varten tarvitaan muhkeampia juomia. Aina ei voi voittaa vaikka olisi kuinka quintessential.

Arviot

Arvioitahan tässä blogissa on tapoina ollut tehdä, joten sanotaan nyt jotain siihen tyyliinkin. Olen tätä kirjoitellessa nauttinut kaksi Orvalia, koska pystyin. Niistä kommentit.

video

Nuori, pullotuspäivä 31.8.2016. Ostettu Alkosta.

Orvalin ärsyttävin puoli on sen jumalaton vaahtoaminen. Vehnä ja voimakas hiilihappoisuus teettää sitä. Nytkin, parhaasta hillinnästäni huolimatta, lasiin tulee pieni vuorellinen vaahtoa. Se on kiinteää ja hyllyy oluen päällä kuin kermavaahto kahvissa. Se ei myöskään häviä oluen päältä koko nautiskelun aikana mihinkään, mitä nyt hieman pienenee. Väri on samea oranssi.

Raikas, suorastaan kirsikkainen hedelmäisyys ja valloittavan kukkainen meininki, jossa brettainen talliaromi taustalla. Siinä on jotain häivähdyksiä gueuze lambicista. Pehmeä suutuntuma, lempeästi poreileva hiilihappoisuus. Joskus kypsyneempänä Orvalin hiilihappoisuus voi olla jopa pistävää, näin nuorena ei. Maltaassa on kevyttä vehnäleipää ja hitunen karamellia. Loppu- ja jälkimaussa kukkainen katkerointi ja tallisuus pelaavat taidokasta yhteispeliä ja hetken, juuri oluen poistuessa kieleltä, niihin sekoittuu kinuskista makeutta.

Hieman vanhempi, pullotuspäivä  20.8.2014. Ostettu internetistä.

Tämä on ostettu pari vuotta sitten netistä ja säilytetty kaapissa huoneenlämmössä sen jälkeen. Tätä vanhempaa kaapissani ei ikävä kyllä ole, sillä vaikka Orval ikääntyy hyvin, on siinä sellainen läpeensä vittumainen puoli, että se maistuu hyvälle nuorenakin. Niinpä kaapin/kellarin sisukset hupenevat kovin helposti.

Kuohuaa edelleen niin maan älyttömästi. Jää vähän kirkkaammaksi, sillä hiiva on jämähtänyt vuosien aikana tiukemmin pullon pohjaan. Tuoksu on edelleen raikas, mutta kirsikkaisuutta ei enää löydy. Hedelmäisyys on ottanut makeamman, purukumisemman muodon. Hehkeä kukkaisuus on vielä tässäkin läsnä. Hiivan esterit luovat sellaisen raikkaan hedelmäisen viidakon, ettei tuoreemman oluen kuivahumalointi oikeastaan tarjonnut muuta kuin hieman yrttisempää, heinäisempää luonnetta.

Kuten nuoremman kanssa aavistelin, on kypsyneempi versio pistävämmän hiilihappoinen. Mallaspuoli on lähes samoissa asemissa, mutta hiiva on tuonut olueen erinäistä mausteista kovuutta ja kuivuutta. Aivan hipun ei-toivottua metallisuuttakin aika on lisännyt hapen kautta. Silti myös vadelmakaramellia.

Tästä voi oikeastaan päätellä, että loput säilötyt pulloni saavat olla kaapissa vielä pitkään, sillä muokkautuminen on vielä pari vuotiaana melko hentoa.

Loppukevennys: Orvalin munkin haastattelu

 Täysin sattumalta kauppareissulta yhytin tänne Tuopillisen studiolle aidon trappistimunkin, tai niin minulle kerrottiin.

Otimme Orvalit ja haastattelin tietysti siinä oluen lomassa.

"No niin, arvon Jacques Sucregraisse. Mitäs uutta trappistitouhuissa?"
"..."
"Vaitiololupaus edelleen tiukasti veljeskunnan piirre?"
"..."
"Aivan."

Painostava kaveri.

Tämä vaatii oluen. Se voisi olla vaikka Orval.
---

Jaa, loppukaneetti? Noh. Jos et ole koskaan maistanut Orvalia, tämän luulisi olevan tarpeeksi vahva suositus sen maistamiseen. Toimii, jos toimii. Kokemus se on joka tapauksessa.

Jos olet maistanut, etkä ole vakuuttunut, maista silti taas. Ehkä se on sinustakin yliarvostettu hiivainen belgi? Kokeile silti uudestaan. Mieli voi muuttua. Tai sitten ei. Mitä siinä nyt häviää? Pari euroa.

Jos olet maistanut ja nyökyttelit koko kirjoituksen tähän asti? Et varmaan kaipaa loppukaneettiakaan.

Hymyillään joskus vaahtoviikset kimaltaen, kun katseet kohtaavat belgialaisen maljan yli.

---
PS
Olutbloggaajien yhteispostaukseen osallistuu tänä vuonna ihan hirvittävä määrä blogeja. Tai ainakin lupautui osallistumaan. Muutama jättäytyi viime tingassa pois erityisesti siitä syystä että muualla Suomessa kuin täällä pk-seudulla on kai ollut hankintaongelmia Orvalin suhteen. Sillä vaikka se tuli taas Alkon valikoimiin, ei sitä kuitenkaan kaikkialla ollut ja uusi nettikauppakin oli kai ollut mitä sattuu.

Klikatkaa siis allaolevia linkkejä ja lukekaa eri kulmia Orvaliin.

Kaikki linkit suoraan blogeihin, sillä kirjoituksiahan ei vielä ole kun tätä teen. Epäilen, että aika monelle blogistille, kuten itselleni, tämä on ollut melko hyvä tekosyy kaivella kaappien perukoilta sinne "unohtuneita" Orval-saaliita.

Arde Arvioi
Beerspectives
Bisseparoni
Brewniverse
Bönthöö Bönthöö
Every Beer I Take
Hankala asiakas
Humalablogi
Huurteinen
Jaskan Kaljat
Kaunis Humala
Keikyblogi
Loppasuut
Musamiehen Oluet
Mushimalt
Olutkoira
Oluttoverit
Pari sanaa oluesta
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin Ääressä
Tyttö ja Tuoppi
Viinihullun päiväkirja
Ölmönger

tiistai 27. joulukuuta 2016

Kotimaisia Pienpanimovaaleita (Tornion, Alberga, Mustan Virran)

Käväisin juuri ennen joulua toteamassa, että edes keskiolutvahvuista kallista pienpanimo-olutta myyvä kauppa ei välty jouluruuhkalta tämän kylän keskustassa. Pienessä oli suorastaan ahdasta, mutta poukkoilin ihmisnihkeyden välistä parit pullot koriin ja sitten tiskille. Albergan putelin olin jo poiminut Postitalon K:sta aiemmin, mutta sitäkin olisi Pienestä saanut.

Normaalia lungimmin maistelin nämä viisi vaaleaa kotimaista jouluhommien lomassa. Kaikkia yhdistää vaalean värin lisäksi se, että ovat uudehkojen pienpanimoiden tuotoksia.

Sain Ameriikasta "secret santalta"
NY Giantsin tuopin. Sekin piti koeajaa.

Tornion Panimo

Tornion Panimo* kohautti hieman ilmoittaessaan tulostaan. Vanhoihin Lapin Kullan tiloihin asettunut pienpanimo ilmoitti ensi tähtäimekseen päälle miljoonan litran vuosituotannon. Tuntui hurjalta verrattuna siihen, että aika usein uuden panimon lähtötuotanto on ollut kymmenissä tuhansissa litroissa. Rahoittajia takana ja selkeän harkitusti tehty yritys. Toisin kuin monella muulla craft-buumista intonsa saaneella aloittajalla. Pien oli hankkinut jotenkin muutaman lootan olusia myyntiin, vaikka alunperin oli epäilys, ettei etelässä näitä nähdä ennen ensi vuotta. Pulloissa puhutaan kauniita Tornion panimoperinteestä aina 1800-luvulta asti. Vaikka nyt vähän tuli fiilis, että uusi pulju ratsastaa entisen historialla, niin tokihan viimeinen kuutisen vuotta on ollut kummallista panimotonta aikaa torniolaisille.

Arctic Lager
Tornion tuotteessa on tuoksussa diasetyyliä, yrttistä humalaa, leipää. Kultainen väri, hivenen samea. Hyvä pehmeästi nouseva ja jämäkkä katkerointi. Urquellmaista meininkiä, diasetyylin ja leipäisen maltaan kanssa. Mannermainen humalointi, kevyen sitruksisella tenholla. Erittäin jees. Kovimpia pienpanimolagereita sitten Saimaan Pilsin. Loppupullo meni uunilohen parina erittäin kivasti. 4/5

Arctic Pale Ale
Eli APA? Erittäin mukava, hedelmäinen, kepeän sitruksinen pale ale. Perus-APA. Ei sinänsä mitään ihmeellistä tai uutta maun puolelta, näitä keskarivahvuisia apa-virityksiä mahtuu kotimaisilla pienpanimoilla satakolmekymmentä tusinaan. Katkerointi ei ole ärjyimmästä päästä ja mallaskin nousee hieman esille. Miellyttävä aromi, hyvä tasapaino. Laadukas ja virheetön tuote kuitenkin on. Ostaisin toistekin. 3/5

Laadukkaita modernin pienpanimon perusbissejä molemmat. Joskus aikoinaan kyllästytti kun jokaisen kotimaisen pienpanimon valikoima pohjautui ensinenässä "varmaan" vaaleaan lageriin. Nykyään se lähtöolut on taas aina APA tai "sessio"-IPA ja nekin alkavat käydä aika tylsäksi, etenkin kun toisinaan laatu on vähän mitä sattuu kun on lähdetty ehkä hieman soitellen sotaan. Tornio veti nyt pisteet kotiin melko moitteettoman puhtaalla suorituksella molemmista oluista, vaikka lagerin diasetyylistä voi joku saksalaispuristi kitistäkin. Omaan tsekkinenään se toimii.


Mustan Virran Panimo

Savonlinnalainen Mustan Virran Panimo näistä on vanhin, sekin alle vuoden ikäinen. Se on myös ainoa, jonka tuotoksia olen maistanut aiemmin. Nimikiistassa mainosta saanut Olavi St.Olaf Pale Ale vakuutti taannoin. Käsittääkseni Pienessä pyöreiden pikkupullojen menekki on ollut myös nopsaa, eli kaikki menee mitä panimolta vain tulee. Tykkään panimon brändäyksestä, on tarinaa, on erottuvat pullot, siistit etiketit ja toimivat nimet. Yksi viimeistellyimpiä ilmeitä näiden viime aikoina sienten lailla nousseiden uusien panimoiden joukossa. Nyt testissä Pässi IPA ja isänmaallisen kuosin saanut Neito Golden Ale.

Pässi IPA
Mustan Virran Tuotteiden paras puoli Pienessä on se, että ne menevät vauhdilla ja niitä tulee suht harvoin, eli kun tavaraa on paikalla, se on juuri pantua. Nyt piti ottaa vähän näitä muitakin testiin kuin St.Olaf. Olavinlinnan pässi -legendasta nimensä ottavassa IPAssa on tuoksussa metsää, kukkaista hedelmää. Punertava (kuvassa tummempi kuin on), tuntuu karamellisuutena maussakin. Suht hyvä runko, pehmeä maltaan pusu. Erittäin miellyttävä. Lämmin tropiikin hedelmäisyyttä puskeva humalointi, joka ei vedä liian tuttuja metsä-sitrustarha-reittejä vaikka onkin tyypillisellä Centennial - Cascade pohjalla tehty. Toisaalta näin tuoreeksi IPAksi (parasta ennen 29.5.17, eli jos puolella vuodella mennään, olut oli alle kuukauden vanhaa) on jotenkin aromeiltaan vaisu ja jää hivenen tunkkaiseksi. Katkeroita ei ole vedetty tappiin, kiitos siitä. Ihan kiva, mutta mielummin otan Olavia. 3/5

Sanokaa Hilleville moi.
"Moi, Hillevi!"
Neito Golden Ale
Golden Ale on siitä hankala termi, ettei siitä oikein voi päätellä mitään muuta kuin oluen värin. Belgialainen "golden ale" on hyvin erilainen kuin brittiläinen "golden ale". Savonlinnassa sillä tässä yhteydessä tarkoitetaan oikeastaan melko saman suunnan olutta kuin panimon kaksi muutakin. Amerikanhumaloilla humaloitua vaalea alea. Neito on panimon muutenkin kepeistä oluista puhtaimmin raikas janojuoma ja uponnee tuotteista helpoiten perusbissemiehille. Siksipä ei hirveämmin sanottavaa. Kukkainen, kevyen hedelmäinen tuoksu, raikas olemus ja miellyttävä juotavuus. Kevyt pirtsakka humalointi, joka ei katkeroilla haasta, niitä on sopivasti tasapainoksi. Näin talven pimeydessä ei varsinaisesti viettele, mutta moitteeton kesäolut noin muuten. Ihan mielikseen tätä joi. 3/5


Alberga Brewing

Kolmas onkin sitten isompi kysymysmerkki. Albergan Panimo vaikuttaa ensisilmäyksellä kiertolaispanimolta. Maistossa ollut olut on nimittäin tehty Stallhagenilla. Omat tilat on ilmeisesti tarkoitus tulla "joskus". Vähemmän pääkaupunkiseudulla hääräville selvitettäköön Albergan tarkoittavan Leppävaaraa, joka on osa Espoota. Oluita panimossa suunnittelee keittiömestari Jouni Hartikainen ja panimon oluita onkin muuten Suomen Olutseuran jäsenillallisella ensi kuussa tarjolla "maailman ensi-illassa" Leppävaaran ravintola Basessa. Kauppoihin tämmöinen oli valunut jo nyt. Auringolta suojaamaton vihreä pullo herättää aina hieman kysymyksiä. Tai lähinnä kysymyksen "miksi?", mutta ei nyt mennä siihen.

King's Road
Leppävaarankin läpi menneen Kuninkaantien mukaan nimetty. Historiaa pohjana siis tässäkin ideassa. Vaalea lager hunajalla. Hyvin vaalean kultainen, kristallinkirkas. Tuoksussa makeutta, hunajaa, keksistä mallasta, hiven märkää koiraa. Hunaja tuo lisäsokerinsa. Niinpä hyvin kevyt, mutta ei juuri vetisyyttä, terävähkö puraisu hiilihapoista. Katkerointia on vain 16 IBUn verran, nippa nappa tasapainoksi. Makean jenkkilagerin puolelle kääntyy olemuksessaan, makeus tosin niitä miellyttävämpää hunajaista. Humalana on Chinook, mutta sitä on kyllä laitettu vain katkeroinnin puolelle, aromeja ei löydy. Jälkimaku on vähän epämiellyttävä sekoitus hunajaa ja tunkkaista katkeruutta. Tarkoitus lie ollut tehdä hyvin kepeä ruokalager, mutta kääntyy miltei Budweiser-linjoille. Miellyttävämmän aromin ja jälkimaun kanssa halvempana olisi varmaan ihan kippailubisse, mutta tämmöisenä ei kyllä toiste lähde matkaan. 2/5

*Kevyesti sekaannusta aiheutti hieman ennemmin markkinoille ehtinyt rovaniemeläinen Lapin Panimo, jonka ainakin itse sekoitin tähän Tornion Panimoon joskus aiemmin vuodesta. Sillä tottakai Lapissa on vain yksi panimo. 

Niin, että sinällään Olvilla oli varmaan ihan hyvä pointti sen (Mustan) Virran Olavin kanssa kun meikäläisellä näköjään menee sekaisin jo sanat Tornio ja Lappi. Puolustuksekseni sanon, että on niissä molemmissa I ja täällä kehäykkösen sisäpuolella on niin sisäänpäinlämpeävä, hektinen ja itseriittoinen meininki, ettei ehdi kaikkiin susirajan detskuihin tarttuu, kato. Rovaniemi, Tornio, Tampere, Johannesburg ja Pielavesi... lappalaisia kai niissä kaikki. Sitäpaitsi perinneoluita tekevä näytöspanimo Lapin Voima on myös Lapista, joka ei ole Lapissa vaan osa Raumaa. Ota näistä tolkku. Lapin on muuten ranskaksi jänis.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Tavallisten jouluhullujen jouluolut-vertailu


Me olutnörtit sitten olemme rasittavaa sakkia. Aina tyrkyttämässä jotain etäisesti oluen makuista litkua tai pullotettua puuroa viattomien ihmisten eteen. Jos ei muuten, niin joulupöytään vähintään. Ihmisten, jotka haluaisivat vain viettää ihan tavallista joulua, ihan tavallisen oluen ja kinkun parissa. Ehkä jouluoluen jos oikein innostuvat. Mutta ei, kun pitää jotain hämmentävää super-IPAa ja mitä lie carambola-berliner-tripel-stouttia niellä ja yrittää olla oksentamatta. Siinä menee sitten olutnörtiltä maine ja miellyttävyys, ja menetyksen se asperger-päissään huomaa ehkä juhannuksena.

Ei hätää olutnörttikumppanit! Tuopillinen tulee avuksenne. Tein tyrkyttämisen ja kasvojen menettämisen puolestanne ja vein itsenäisyyspäivän tienoolla valikoiman jouluoluena myytäviä tuotteita testattavaksi tavallisille ihmisille, niin voitte itse sitten ottaa tyrkytykseen vain varmoja valintoja (ja tietenkin sitä kotona pantua hummeri-bearnaise-pilsneriä).

Kysyin mielipidettä oluesta ja oluen jouluisuudesta. Testaajina olivat kolme ei-olutharrastajaa, kaksi vanhempaa ja yksi ihan vain keski-ikää lähestyvä. Kaksi kolmesta oli itsejulistautuneita "jouluhulluja", joten jouluisuusmielipiteessä on vahva auktoriteetti takaana. Kaikilla myös perinteisesti kuului joulupöytään "hevosolut" eli Koffin Jouluolut.

Valikoima perustui siihen mitä Pohjois-Savon kaupat antoivat ko. hetkellä myöten. Maistelu tapahtui hyvin rennosti olut kerrallaan, pieninä näytteinä. Sokkona myös. Ainoastaan kerroin, kun siirryttiin alkovahvuisiin tuotteisiin. Mitään syväluotaavaa analyysiakään ei tehty. Siksi "arviot" keskustelusta poimittuina kommentteina.

Olvin joulu-IPA valmiina kierrokselle
Malmgård Jouluolut
"Aika vahva maku. Semmoinen... kitkeräksi ennen sanottiin tämmöistä makua. Vähän kuin olisi viinalla terästetty."
"Makea on. Karamellilta maistuu."
"Tämä voisi joulupöytään sopia ruokajuomaksi."
"Tavallinen jouluolut."

Pyynikin Jouluolut
"No nyt on tummaa!"
"Savulle maistuu kovasti. Tässä ei oo sitä katkeruutta."
"Alkaa olla jouluista! Enemmän makua."
"En laittaisi joulupöytään. On niin vahva maku."
"Seurustelujuoma. Iloisen aikuisporukan juoma!"

Mufloni Huurupukki
"Tässä on jotain pielessä. Ihan kuin olis väljähtänyttä."
"Ihan kuin olis vettä seassa. Terävä ja pistävä."
"Epämiellyttävä."
"Niin kuin kylmää kahvia olis."
"Joulun kanssa tällä ei ole mitään tekemistä."
"Nyt minä keksin miltä tämä tuoksuu! Niin kuin ennen vanhaan arinan pohja vastalla pyyhittiin, niin tämmöinen tuoksu oli siinä!"

Koffin Jouluolut
"Lanttulaatikon kanssa sopisi tämä."
"Peruskeskikaljan maku."
"Tuntuu laimeelle äskeisten jälkeen."
"Perusjouluolut."

Olvi Xmas IPA
"Nyt on hienostunut maku! Semmoinen erikoisoluen maku."
"Joulukuuselta maistuu. Olen puraissut joulukuusta, tiedän."
"Hyvin jouluinen on. Kuusenvarastusolut."
"Tässä on pihkaa käytetty, niin on pihkainen kuusen maku."
"Ja raikasta on kun nielaisee!"

Liefmans Glühkriek (kylmänä)
"Jouluhullut tykkää!"
"Glögiä!"
"Ihana!"
"Tämä on niiiin hyvää!"
"Oikein klassiset joulun maut tässä. On kuin karkkia."
"Enemmän sitä ja isommat kupit!"
"Ei uskoisi olueksi."

Aecht Schlenkerla Rauchbier Urbock
"Savustamolle haisee."
"Savupalvikinkku."
"Pehmeää."
"On varmaan jouluinen jos on savusaunassa tottunut jouluna käymään. Me ei olla."
"Tulee mieleen kun ensimmäisen kerran käytiin savulohta Löytystä. Leppäsavustettu lohi."
"On niin voimakas, ettei voisi paljon juoda."
"Ei tarvii kinkkua tämän kanssa. Köyhän joulu!"

Voittajiksi valittiin Liefmans Glühkriek ja Pyynikin Jouluolut. Kumpaakaan ei oikeastaan joulupöytään olisi otettu, vaan enemmänkin seurusteluolueksi jouluiltaan. Pöytään haluttiin mielummin vähän tavallisempi jouluolut Malmgårdin tai Koffin tyyliin.

Nörtin huomiot:
Ihmisillä on jouluoluista vahvoja mielikuvia, jotka eivät usein perustu todellisuuteen kovinkaan vahvasti. Itse luulin ennen olutharrastusta jouluoluita aina jotenkin maustetuiksi, vaikka perinteinen suomalainen jouluoluthan on vain vähän tavallista tummempi ja maltaisempi lager. Oikeastaan jouluoluilla ei oikein ole mitään suurta yhteistä linjaa. Usein ne ovat maltaisempia, joskus maustettujakin, mutta myös humalavetoisia raikkaita tuotteita myydään joulu- ja talvioluina tätä nykyä.

Oli hauska huomata, miten vähemmänkin oluita maistelleet kiinnittivät huomiota hyvinkin samoihin asioihin kuin itse. Eli siihen että Beer Hunter'sin Huurupukki on kovin vetinen ja kuiva porter. Pyynikki taas oli yllättävän muhkea ja pehmeä ja teki vaikutuksen selkeästi juotavuudellaan.

Itseäni yllätti eniten Olvin Xmas IPAn lämmin vastaanotto. Odotin katkeramman oluen tökkäävän, mutta kun vahvaa (itse asiassa ronskin pellettimäistä) jenkkihumalointia ei tapoihin piintyneesti ajattele "jenkkiamberina" vaan tarjoaa mielleyhtymällä jouluun, sieltä tuleekin nopeasti se joulukuusi ja metsäreissu mieleen.

Kannattaa huomata, että kun vanhaa tuttua Koffin jouluolutta maistettiin muiden välissä, ei se niin erikoiselta enää tuntunutkaan vaan "peruskeskikaljalta".

Alkovahvuisista kirsikkainen, lämpimänä tarjoiltava Glühkriek teki selkeän vaikutuksen, niin kuin vähän odotinkin, vaikka se maistettiinkin kylmänä. Myöhemmin olutta myös lämmitettiin kuten pullossa ohjeistettiin ja silloin se muistutti jo niin paljon glögiä, että olut tuomittiin paremmaksi kylmänä. Schlenkerlan klassikko ja monen olutharrastajan joulupöydän kunkku Urbock on puolestaan niin tujakan savuista tavaraa, ettei sitä aloittelija mielellään paljoa juo vaikka maku olisikin hyvä. Itsekään en Urbockia mielelläni yli pullollista juo vaikka sinällään upea olut onkin. Schlenkerlan hieman kepeämmät Märzen- ja Fastenbier-versiot ovat enempi mieleeni.

Ennen kaikkea kuitenkin suosittelen ahdistelemaan ja ravistelemaan sukulaisia vähintään parilla hieman erilaisemmallakin jouluoluella! Kaikista maistelu oli mielenkiintoinen ja mukava juttu ja avasi vähän makuhorisontteja.

PS: Tuopillinen tästä pyyhkäisee loppuviikoksi joulutauolle kinkkuhommiin. Hyvää joulua!