keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Belgia 2016 - Bryssel


Lentokenttä Euroopassa, syyskuu 2016, jonkinlainen bussipysäkki. Kokeneina matkailijoina olimme ostaneet junaliput automaatista, jonka yläpuolella luki "For buses only". Ihmettelin pysäkin karttaa, että mikäs bussi tästä nyt kuuluu ottaa.

"No selviääkö siitä mitään?"
"Emmä tiiä. Täällä on vain panimoita."
"Täh?"
"Grimbergen, Affligem, Beersel... Tää kartta on täynnä panimoiden nimiä! Ei tähän voi keskittyä."

Tämä lienee Belgia.

---

Männä talvena soviteltiin avovaimon kanssa kalentereihin jonkinlaista lomamatkaa johonkin suht lähelle. Paikaksi valikoitui lopulta Belgia. En muista enää täsmälleen miksi, mutta ei se tietysti oluen ystävänä ihan hirveästi haitannutkaan lähteä kokemaan yksi maailman merkittävimmistä olutmaista. Etenkään kun ei ollut ennen tullut käytyä. Matkan suurin haaste oikeastaan itselläni olikin pitää oluttouhu jossain määrin järkevässä suhteessa muuhun matkustamiseen, niin etten raahannut oluthulluuteeni täysin viatonta ihmistä joka päivä johonkin panimoon. Hitusen vajaan viikon matkan kohteiksi valikoituivat Bryssel, koska lentokenttä ja Brugge, koska se vaikutti näkemisen arvoiselta kaupungilta. Panimokierrokset sain rajoitettua kahteen. Paitsi noh... kävin lisäksi oluella kahdessa muussa panimossa. Toisessa niistä ihan vahingossa. Että semmoinen maa.


Belgiahan on tosiaan olutkulttuuriltaan ja oluiltaan yksi kirjavimpia maita maailmassa, ellei kirjavin. Siellä tehdään vahvoja aleja omalaatuisilla belgialaisilla hiivoilla monessa muodossa, Flanderi tunnetaan punaisista ja ruskeista hapanoluistaan, Brysselin ja Pajottenlandin alueella tehdään uniikkeja happamia lambic-villihiivaoluita, lisäksi suurin osa trappisti-luostaripanimoista ja etenkin tunnetuimmat niistä ovat Belgian alueella. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Panimoita on pienessä maassa lähemmäs kaksi sataa, oluita reilusti yli tuhat erilaista, enkä ole edes kovin varma näistä luvuista kun tuntuvat olevan alakanttiin. Edesmennyt olutkirjailija Michael Jackson ylisti uransa aikana belgialaiset oluet taivaisiin ja nosti niiden tunnettuvuutta paitsi muualla mailmassa, myös Belgiassa itsessään.

Itselleni ns. perusbelgit eli golden alet, blondet ja brunet eivät ole koskaan olleet kovinkaan rakkaita. Hyviä, luonteikkaita oluita, mutta en ole niistä saanut koskaan mitään wow-elämystä. Kuten sanottua valikoimahan ei niihin rajoitu. Mainio tripel maistuu aina, monet quadrupelit myös, samoin laatu-saisonit, flanderilaiset hapanoluet ja tietenkin hapanoluiden kuningas gueuze lambic sekä luonnollisesti omaan All-time Top 2 -oluet listaan mahtuva trappisti Orval.

Luin keväällä pohjustukseksi Jacksonin klassikon Great Beers of Belgiumin, jota voin suositella kaikille. Toinen erittäin käteväksi osoittautunut kirja on Tim Webbin Good Beer Guide Belgium. Olutkeskeinen matkaopas, joka on paitsi selkeä, myös parhaimmillaan hemmetin hauska ja on avuksi myös ihan yleisenä matkaoppaana. Aivan järkyttävän surkeat kartat siinä tosin on.

Bari Baaria Brysselissä


Kaupunki, jossa on tällaisia
muraaleja, ei voi olla
läpeensä paha.
Ensin siis Brysseliin. Kaikesta kuulemastani päätellen tämä oli hirveä virhe. Suurin piirtein jokainen tuntemani Brysselissä käynyt on kertonut, että sinne ei kannata missään nimessä jäädä olemaan, sillä kaupunki on ruma ja hirveä. Kaupunki onkin jotenkin ahdistavan epäharmoninen tunnelmaltaan ja arkkitehtuuriltaankin. Siellä on miten sattuu sekaisin menneiden vuosisatojen romantiikkaa, sulavaa art nouveauta ja modernia byrokraattista laatikkoa. Siitä puuttuu rytmi. En silti sanoisi niin julmasti, että Brysselistä kannattaa heti lähteä muualle.

Eurokraattien sun muun byrokraattisen suhaajan täyttämän kaupungin väkiluku tipahtaa kuulemma arkipäivien ulkopuolella merkittävästi, niinpä viikonloppu on hyvä aika tulla kylään. Olimme paikalla perjantaina iltapäivästä siten, että illaksi ehti ihmettelemään vanhaa kaupunkia.

Vanhassa kaupungissa meitä turisti-merkkisiä ihmisiä oli liikkeellä kaikesta huolimatta melko helvetisti. Se tarkoitti, että suosituimmilla vanhoilla kaduilla liikkuminen oli jo jossain määrin ahdistavaa. Rue Grétry / Rue des Bouchers -katu on lähes kirjaimellisesti turistirysä. Ahdistukseen asti täynnä paitsi ihmisiä, myös helvetin tyrkyillä sisäänheittäjillä varustettuja ravintoloita, jotka näyttivät kaikki samanlaisilta.. Jokaisesta sai simpukoita, ranskalaisia ja carbonnade flamandea. Oli siellä pari olutbaariakin, mitkä kiinnostivat, mutta ensin piti päästä syömään.

Myöhemmin sivukatujen kautta löytyi tietenkin parempaakin, mutta nälän ja matkustusväsyn nöyristämänä ei ollut sisäänheittäjää hampaisiin katsominen. Niinpä rysään... simpukoille, ranskalaisille ja carbonnade flamandelle tietenkin. Koska oltiin Belgiassa, olutta toki löytyi ravintolan listalta myös. Ei mitenkään mahdottomasti, mutta paremmin kuin monessa kotimaisessa. Tilasin flaamilaisen nautapadan kanssa Chimayn sinistä. Toimiva kombo, sitten kun oluen viimein sai. Tarjoilija nimittäin kävi itkun, raivon ja naurun partaalla jotain valtaisaa laskusotaa yhden seurueen kanssa ja saamamme palvelu oli vähän mitä sattuu. En voisi suositella ravintolaa vaikka haluaisinkin, koska en ottanut nimeä muistiin, mutta kai siellä nälkäänsä söi. Good Beer Guide on oikeassa näistä ravintoloista: Just keep walking.

Ravintolan vieressä oli Delirium Cafe. Huyghen panimon mainion Delirium Tremens -oluen norsubrändin ympärille rakennettu kolmikerroksinen baari on maailmanmaineessa. Kellarissa on nimittäin legendaarinen parin tuhannen pullo-oluen lista. Kahvila on vallannut myös naapurikulmauksen "Delirium monasterium"-nimisellä osalla, jossa pyöri urheilu ja soi dance-humppa. Kahvilan keskikerroksen craft-henkisen baarin puoli oli ihan tukossa, mutta ruskealla puulla ja vanhoilla olutmainoksilla katetusta naapurihuoneesta löytyi jostain syystä yllin kyllin tilaa ja saimme yhdet oluet nautiskeltua. Omani, Waterloo Récolte, oli aika keskinkertainen, jonkinlainen witbier/saison-välimuoto.

Baari (ja vanha kaupunki muutenkin) tulvi perjantai-iltana opiskelijaikäistä nuorisoa ja ilmestyskirjan kahdeksatta vitsausta: brittiläisiä polttari/bileseurueita. Alakertaan listaa katsomaan ei viitsinyt edes yrittää. Baari tuntui sinällään ihan kivalta, mutta nämä matkustamisen runtelemat keski-ikää lähestyvät ihmiset olivat armottomaan meininkiin vähän turhan väsyneitä tai turhan selvinpäin. Siirryimme muuanne.

Löysimme tiemme pikku kävelyn päähän A La Mort Subite -kahvilaan, joka olikin nähtävien listalla. Esim. Michael Jackson suosittelee jokaista Brysselin ensikertalaista vähintään piipahtamaan paikassa. Äkkikuolema -korttipelistä nimensä saanut kahvila on kerrassaan upea mesta. Liki satavuotiaassa art nouveau -asussa oleva rauhallinen café, tarjoiluväki klassisesti puettuna. Kuulostaa kliseeltä, mutta fiilis oikeasti oli kuin olisi astunut sata vuotta ajassa taaksepäin. Ovelimmat arvanneekin, että tämä kuppila liittyy läheisesti Mort Subite -lambiceihin. Vaikka kahvila on kaunis kuin sika suihkussa, De Keersmaeker -panimon (nykyään Heinekenin omistuksessa) lambicit eivät ole olleet koskaan varsinaisesti suosikkejani. Mort Subiten gueuze on turhan makea, makeuttamaton oude gueuze vain hieman parempi ja muutkaan eivät ole vakuuttaneet. Eivät ne toisaalta varsinaisesti huonojakaan ole.

Otin silti oude gueuzen, olihan se nyt sentään baarin se olut. Hintataso A La Morte Subitessa tuntui olevan vähän kalliimpi kuin monessa muussa Brysselin baarissa, mutta ei häiritsevyyteen asti. Matkaseura päätyi maustettuun Witte Lambiciin ja rakastui siihen aluksi täysin. Se oli siinä määrin huolella makean mausteinen, että itselleni riitti yksi siemaus. Innokkaammallekin osapuolelle alkoi lasin loppua kohti riittämään.

Tilattiin listasta juustoa naposteltavaksi. Kypsää Chimayn juustoa baarinaposteltavana, mahtavaa! Odotin juustoa tulevan jokunen hammastikun päässä oleva kuutio, mutta pöytään tärähti karkeasti parin sadan gramman möhkäle veitsineen. "Öh. Otetaanko toiset oluet?" "Ei tosta muutenkaan selviä."

Tilasin Mort Subiten Faron. Kuten viime kuussa Englannissa halusin tutustua harvemmin Suomessa nähtäviin mildeihin, halusin Belgiassa kokeilla samalla tavoin harvemmin esillä olevia Faro-lambiceja, eli poltetulla sokerilla maustettuja hapanoluita. Olin niitä nimittäin maistanut aiemmin yhden tai kaksi, enkä oikein ollut innostunut. Pakko kai niissä joku juju on olla, että niitä jaksetaan tehdä, tuumailin. Asia vaati tutkimista. Mort Subiten versio ei vakuuttanut. Melko voimallisen karamellisokerinen juoma muistutti jotenkin vappusiman ja juuri juomani gueuzen risteytystä, selkeästi sokerisen makean puolelle kääntyen. Ei innostanut. Matkakumppani sen sijaan alkuhämmennyksen jälkeen ilmoitti pitävänsä.

Yö oli noussut jo vahvasti taivaalle ja vielä aikamme hortoiltua hotellin sänky kutsui. Lauantai kun lupaili panimokierrosta, josta molemmat olivat innoissaan.


Lambicin lähteillä


Valikoimaa on, mutta toisaalta se on vain belgialaista.
Tänne on tuontioluiden hankala tulla yrittämään.

Lauantaiaamuna kävin hotellin naapurikaupassa veden ostossa. Sellainen perus-pikkumarketti. Huvikseni tietenkin tsekkasin oluthyllyn samalla. Suorastaan hämmästyin peruskaupan belgivalikoimasta, vaikka olin jo tienvarsikioskeissakin nähnyt Westvletereniä myynnissä. Kooltaan oluthyllystö oli ehkä vain hieman kotimaisen marketin pahvisalkkukasastoa isompi, mutta makuskaalaa oli aika lailla enempi. Alahyllyltä pisti silmään jopa Lindemansin ja Mikkellerin yhteistyönä tehty (melko herkullinen) basilika-lambic, reilu 12€ iso pullo. Myöhemmin bongasin samaista juomaa keskustan olutkaupasta, jossa hinta oli 27€. Tuumailin, että pitääpä ennen Brysselistä lähtöä poimia moinen kaupasta matkaan...

Jostain oli kaivettu aamupalapaikaksi ilmeisesti erityisen hyvä paikallinen kahvila Clef d'Or. Kahvila ja aamupala oli ihan ok, mutta parhaana puolena (täysin suunnittelematta) se sattui olemaan Marollesin kirpputorin vieressä. Se on siis se kirppari siitä Tintin Yksisarvisen Salaisuuden alusta ja näyttää edelleen ihan samalta. Toiseksi parhaana puolena kyseinen kirppari on kävelymatkan (n. kilometri) päässä sellaisesta paikasta kuin Brasserie Cantillon.



Cantillonhan on jäljellä olevista lambic-panimoista ehkä se kaikkein maineikkain. Se on Brysselin monista lambic-panimoista ainoa eloonjäänyt. Olutkoira kirjoitti siitä juuri pienen historiikin, joten kerratkaapa historia tuosta mainiosta blogista. Tirvakkaan hapanta gueuzea, upeasti tasapainotettua kriekiä ja monia muita valmistava villihiivapanimo on niin perinteikkäisiin menetelmiin luottava pulju, että se on itse asiassa aktiivista panimotoimintaa harrastava museo. Sen hämähäkinseittien ihmettely kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan olutturistin perustarpeisiin. Lambicia tehdään talvisin*, niinpä kesän lopussa laitteet olivat hiljaa.

Panimo on melko keskisessä Brysselissä (tai Anderlechtissä, miten nämä nyt menee...) vähän kulahtaneen näköisessä naapurustossa. Kaupunkisijainti on hieman huolestuttavaa kun miettii, että iso osa lambicin tekoa on ilmasta saalistettavat villihiivat. Panimon seinissä ja ilmassa eläviä mikrobeja ei ilmeisesti turistikierrokset häiritse, mutta ikkunoista tunkevat suurkaupungin pölyt ovatkin sitten ihan toisen tason haaste. Panimon tuotteet ovat niin riippuvaisia paikallisista mikrobeista, ettei sitä oikein siirtelemäänkään voi lähteä.

Kierros panimossa/museossa, sisältäen maistiaisen raakaa tynnyrilambicia ja vapaavalintaisen toisen, maksaa seitsemän euroa ja on joka pennin väärti. Tämä kun ei ole mikään juuri pakasta vedetty uusi pienpanimo tai teollisen kliininen suurpanimo, jotka ovat kaikki aina vähän samanlaisia. Kierros on itseopastettu, eli paikat on numeroitu ja mukaan saa pienen opaslehtisen. Melkoista luottamusta osoittaa päästää satunnaisia vierailijoita vapaasti vaeltamaan tiloihin. Joillekin ihmisille kun ei mikään ole pyhää, niin itseäni ainakin pelottaisi, että siellä on joku pikkuhiprakkainen alabaman mies poraamassa gueuze-tynnyristä maistiaisia ja kusemassa käymisaltaaseen.

Koelschip Cribs: This is where the magic happens
Alakerrassa on pieni baari ja kauppatiski, pullotusosasto, sekä mäskäysastiat. Ylemmäs mennessä tulee keittolaitteet ja aivan ullakolla lopulta se suuren avoimen koelschipin täyttämä huone missä villihiivan kerääntyminen tapahtuu. Muuten pienehkö panimorakennus on ääriään myöten täynnä kypsytystynnyreitä ja niitä maineikkaita hämähäkinseittejä. Hämähäkit ovat paikalla muuten ihan syystä: syömässä imelän vierteen ja oluen houkuttelemia muita öttiäisiä.

Gueuzehän on lambic, joka tehdään sekoittamalla nuoria ja vanhoja, vuosia tynnyrissä kypsyneitä lambic-oluita pulloon käymään hieman lisää, jotta saadaan hyvä juoma. Kun kierroksen lopuksi maistaa (20kk kypsynyttä) sekoittamatonta tynnyrilambicia ja gueuzea peräjälkeen, ymmärtää sekoittamisen syyt melko hyvin. Se sekoittamaton kun ei ole välttämättä mitään ihan parhainta herkkua, toki tynnyrien välillä on eroa. Valmiiseen tuotteeseen verrattuna se on tunkkaista ja yksiulotteista ja hiilihapottomuuttaan jopa vähän velttoa. Cantillonin valmis gueuze on taivaallista ja kirsikkamaustettu kriek on herkkä ja hapan, eikä lainkaan sellainen makean marjamehumainen kuten monet muut kriekit.

Lambicia käsitellään panimolla
perinteikkäissä pullokoreissa.
Otimme maistiaisten jälkeen vielä yhden pullon erikoisempaa Cantillonia. Lambic d'Aunis on vähän kuin kriek, mutta kirsikoiden sijaan Pineau d'Aunis -viinirypäleillä maustettu. Varsin maukas, laihan punaviinimäisen vivahteen lambiciin tuova lisä. Hieman mausteinen, herkän hedelmäinen ja oikein miellyttävä.

Alakerran baari/maisteluhuone oli muutenkin vilkkaassa käytössä etenkin amerikkalaisten olutturistien puolesta. Jenkkejä tissutteli craft-parrat vipattaen monessa pöydässä, parhaimmassa meininki alkoi yltymään maistelusta juopotteluksi. Maisteluhuoneen laidalta kauppatiskiltä saa erinäisen krääsän lisäksi toki olutta mukaan, Belgiassa kun ei absurdit lait ole ulosmyyntiä kieltämässä. Turistien määrästä huolimatta oluiden hinnat ovat suht maltillisia, etenkin Suomesta katsoen. Myöskin Cantillonia fanittava avovaimo otti tuliaiseksi ison kriekin ja itselleni lähti matkaan iso pullo täysohraista Iristä. Yhteishinta 15 euroa.

Pahin Brysselin olutturismi koettuna siirryttiin lounaan jälkeen muihin aktiviteetteihin. Lounaskahvilasta sai spagetilleen juomaksi muuten Orvalia, mikä osoittaa kahvilan olevan kaikkia maailman Orvalittomia kahviloita parempi. Iltapäivällä piipahdimme vielä oppaasta löytyneessä Bier Circus -nimisessä baarissa, jossa olisi kuuleman mukaan mainioita vuosikertaoluita. Ilmeisesti pärstävärkki ei miellyttänyt kun baarisetä kieltäytyi myymästä vintage-sivulta mitään muuta kuin 2012 Orvalia. Eli valikoimaa kai olisi ollut, mutta en tiedä kenen persettä olisi pitänyt nuolla etukäteen, jotta siihen valikoimaan olisi päässyt käsiksi. En ruvennut selittelemään. Oli se nelivuotias Orvalkin melko päräyttävä, sen verran rusinaisen-nahkaisen-portviinisen ja upean luonteen olut oli ikääntyessään ottanut.

Tämä on kaikista kokeilemistani
Rochefortin trappistipanimon
oluista ehdottomasti heikoin.
Kummallinen pullo, olut hyvin
vahvasti diasetyylinen, mutta
erinomainen paritus leivän kanssa!
Aivan illan lopuksi otimme vielä päivälliseksi quichet Moeder Lambicissa. Moderni olutkuppila oli mukava tuulahdus uutta ennen kuin siirryttiin tiukasti keskiaikaiseen Bruggeen. Pöytään löytyi ranskantortun lisäksi myös yksi reissun parhaista oluista. Uuden aallon panimon Brasserie de Bastognen Ardenne Saison. Cascade- ja Hallertau-kuivahumaloitu, todella upean raikkaan balanssin saison-hiivasta, vehnästä ja humaloista löytävä olut. Myös Brouwers Verzetin oluita maistettiin pari. Niistä Oak Leaf -niminen oud bruin oli ehkä reissun happamin hapanolut. Julman ärhäkkä, suorastaan etikkamainen täräys. Kokonaisuutena hyvää, mutta en suosittele ensikosketukseksi hapanoluisiin.

Sunnuntaina siis siirryimme Bruggeen. Junia sinne menee yhtenään, matka kestää puolisentoista tuntia, eikä maksa juuri mitään. Jos jostain syystä haluaa pysytellä Brysselissä, Brugge on helppo päivämatkakohde. Niin kuin varmaan puoli Belgiaa muutenkin.

Niin se hotellin naapurikauppa, josta sai halpaa basilika-lambicia? No se oli tietysti sunnuntaina kiinni. Kauppojen aukiolojen vapautus ei koskenutkaan kuin Suomea. Sinne jäi lambic, mutta onneksi sen paikalle kyllä löytyi muuta Bruggesta, josta lisää ensi kerralla.

Muita satunnaisia huomioita Brysselistä ja Belgiasta:

-Belgialainen olut on myös vahvasti matkamuistotuote, joten olutkauppoja on etenkin vanhassa kaupungissa vähän joka kulmalla. Esim. Beer Planet on ihan Delirium Cafen lähellä. Itse jätin suuremmat tuliaisten ostelut Bruggeen, joten enempi kaupoista ja valikoimista seuraavalla kerralla.

 -Uuden teoriani mukaan Belgiassa tehdään paljon olutta puhtaasti kansanterveydellisistä syistä. Paikallisen hanaveden juonti aiheuttanee monenlaisia terveysongelmia. Vähintään masennusta ja itsetuhoisuutta.

-Kaikkialta, siis ihan kaikkialta, saa croque monsieurin tai pasta bolognesea. Syleile pasta bolognesea, pasta bolognese on ystävä.

-Hintataso oli yleensä n.4-6€ oluelta, oli pullosta tai hanasta. Siis muu kuin peruslager. Koko vaihteli toki oluen mukaan, yleensä suomalaisittain ns. pieniä tuoppeja, koska oluetkin tuppasivat olemaan melko vahvoja. Isot pullot (75cl) olivat melko tavallisia myös, hinta jossain kympin ympärillä oluesta riippuen. Olettaisin, että pääkaupungin ja Bruggen kaltaisen turistikohteen ulkopuolella on halvempaa.

-Joka ainoassa kapakassa, ravintolassa ja kahvilassa soi taustamusiikki. Yleensä vielä joku tuore hittilista, sopi se paikkaan tai ei.

-Lähes kaikkien kahviloiden ja baarien menut on kirjoitettu comic sansilla. 
-----

*Btw. jos et ole koskaan muuten ollut huolissasi ilmastonmuutoksesta, ole edes tämän vuoksi. Lambicin valmistajat kun taannoin valittivat, että lyhenevät talvet lyhentävät lambicin valmistusaikaa huolestuttavasti.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Alkon Uutuuksia - Syyskuu 2016


Alkon pruuvissa oli tällä kertaa melko reilu valikoima, kun uutuuksien lisäksi oli Oktoberfest-kausioluet. Syksyyn sopivasti myös "riistaoluita" oli valikoimissa, mutta vain yksi maistettavana. Kun aistit treenaa ensin kasalla puhtaita virheettömiä saksalaisia lagereita, on muuten melko herkkänä muiden oluiden kohdalla käymisvirheille ja hapettumisille.

Otetaan Oktoberfest-oluet ensin. Niissä oli pääasiassa klassista müncheniläistä ja sitten pari erikoisempaa tuottajaa lisäksi. Kaikki saksalaiset ovat niin esimerkillisiä kappaleita maultaan puhtaasta ja simppelin maltaisesta ja juotavasta tyylistä, että menee vähän väkisinkin toisiinsa vertailuksi. Karkeasti niistä voisi sanoa, että jos oktoberfestoluen haluaa, niin ei niistä oikeastaan yhdelläkään vikaan mene. Itse ostaisin vertailusetiksi kaikki.

Spaten Oktoberfestbier
Selkeän maltainen, aavistuksen alkoholinen tuoksu. Helposti juotava, maukas, makeahko keksinen olut. Hyvä tasapaino, humala ei erityisemmin astu esiin, mutta pitää oluen juotavana.

Löwenbrau Oktoberfestbier
Aavistuksen humalaisempi kuin Spaten, myös hiilihappoisempi ja terävämpi muutenkin. Hiven sitrusta. Maultaan melko mitätön noin muuten. Kepein ja rapsakkain näistä saksalaisista.

Paulaner Oktoberfest Bier
Olen aina ollut jotenkin Paulaner-myönteinen, niin näemmä nytkin. Muhkeampi, paahtoleipäinen tuoksu. Täyteläinen, pehmeä, mutta hiilihappoisempi kuin Spaten.

Ayinger Kirtabier
Ayinger näyttää muille mistä se Baijerin kana pissii. Muita tummempi. Mahtava tuoksu. Upea leipäisyys. Tuoksuu mäskäykselle. Voimakkaan leipäinen olut, humala ei ole esillä, mutta sen verran katkeroa on, että juotavuuden suhteen tasapaino on täydellinen. Hieno olut.

Hofbräu Oktoberfestbier
Aika mitätön tuoksu, hieman alkoholista makeutta. Oktoberfest-olueksi melko ohut ja lageriksi hivenen alkoholisen liuotinmainenkin. Mallas ei pääse esiin niin kuin toivoisi. Selkeästi heikoin näistä saksalaisista.

Hacker-Pschorr Oktoberfest Märzen
Paulanerin omistama H-P erottuu joukosta julistamalla ainoana olevansa Märzen, mitä oktoberfestbier periaatteessa on muutenkin, mutta panimoiden tekemät "festbierit" ovat vähän sekoittaneet sitä kuviota. Tumman kultainen, vahva leipäinen mallas, Ayingeriin verrattuna kuivempi olemus tuoksussa. Aavistus hapettuneisuutta (pahvia). Vähän veltto, tosin sitä myöten myös erittäin juotava. Kokonaisuus jää vähän heikoksi, vaikka tuoksu lupasi paljon. Mallas ei maussa juhli niin paljon. Näistä kahdesta vähän tummemmasta ja voimakkaamman maltaisesta ehdottomasti Ayinger mielummin.

Mallaskosken OktoberRauch
Mallaskoski on lähtenyt ovelasti hieman eri kulmalla sakemannien kanssa viivalle ja tehnyt savuoluen. Savuisuus on melko mietoa, sellaista makeahkoa savuisuutta. Leipäisyyttä maussa ja jotenkin imelähkö savuvaikutin taustalta. Kaipaisi tukevampaa maltaisuutta.

Vakka-Suomen Prykmestar Oktoberfestbier
Aluksi kuiva, vähän rikkisen mineraalinen terä tuoksussa, joka sitten kasvaa maltaisemman pehmeäksi. Hiilihapokas, kovahko ja melko reilusti katkeroitu. Sama mineraalinen, ikään kuin poltetun metallin sivumaku vaivaa maussakin. Se on kuitenkin melko lievä ja olut sinällään hyvä oktoberfestbier, mutta täysin puhtaiden saksalaisten jälkeen pienetkin sivumaut hyppäävät esiin. Odotan itse yleensä oktoberfest-oluilta maltaista pehmeyttä, mikä tästä jää vähän uupumaan.

Stadin Panimon Städtchen Oktoberfest Märzen puuttui maistelusta.

Mikkeller Oktoberpretzel
Tapojen mukaan Belgiassa de Proefilla tehty Mikkeler tämäkin. Tuoksu on vähän viinainen, hedelmäisyyttä myös mikä ei lageriin kyllä kuulu. Mattainen, kuivahko, melko katkera. "Ei tällä kuuhun mennä" on ensimmäinen ajatus. Nimeä selittänee se, että olueen on saatu tiettyä pretselin makua. Ikään kuin sitä pretselin ruskeaa pintaa. Numeroiden mukaan katkerointi ei ole kovin voimakas, mutta tulee kyllä isommin esille kuin odottaisi. Ehkä tämä on pretselin kanssa vallan mainiokin, mutta yksinään en oikein vakuuttunut.



Sitten muihin oluisiin.

Peroni Nastro Azzurro
Kai tätä on aiemminkin ollut? Italialainen bulkkilager on hyvä suun puhdistaja tässä välissä. Makean tuoksuinen, amerikkalaistyylinen vaalea perusbisse. Puhdas, rapsakka, mitätön.

Karhu Tumma puuttui maistelusta, ikävä kyllä. 6% ison brändin tumma lager olisi kyllä kiinnostanut. Myös riistaoluet (paluumuuttaja) Svaneke Sköre Elg Black Lager ja Grauballe Jagtöl puuttuivat.

Weltenburger Kloster Asam Bock
Tämäkin on paluumuuttaja. Mämmimaltainen, leipäinen ja karamellinen bock. Alkoholisuutta myös. Maultaan saaristolaisleipäinen ja maltaisuudeltaan syvä olut. Hieman öljyinen suutuntuma, hiven alkoholista liuotinta maussakin. Aavistuksen vähemmän viinaisena olisi todella herkullinen, mutta tällaisenakin erinomainen.

Kimito Brewing Mandarina Vehnä
Kimito Brewing Kemiöstä on uusia kotimaisia, jonka tuotteisiin en ole aiemmin tutustunutkaan. Tykkään selkeästä brändi-ilmeestä, etiketin iso X näkyy.  Raikas, hedelmäinen tuoksu. Olut suuhun, pari sekuntia ja "wow!". Upeasti avautuva polveileva mandariini-sitrus-greippi-appelsiini pirtsakan vehnäoluen seassa. Aluksi pöh, mutta sitten huokuu upeasti tuo makumaailma esiin. Tuoksuaan parempi. Hieno ensikosketus Kimitoon!

Schneider Weisse Tap 5 Meine Hopfenweisse
Onko se nyt epäreilua sitten laittaa samaan maisteluun uuden pienen kotimaisen vehnäolut Saksan kovinta vehnäolutpanimoa vastaan ja vielä vierekkäin? Ehkä, mutta tällaista se kilpailu on hyllylläkin. Hopfenweissessa on voimakas, sokeroidun sitruunainen, yrttinen ja hivenen metsäinenkin tuoksu. Mäntysuopaakin. Onhan tämä mahtava olut, tämä Reittausblogin lempiolut. Makea vehnä ja hedelmä tukevat upeaa voimakasta humalointia.

Sori Brewing Great Scott!
Paluu Tulevaisuuteen -teemainen olut. Nimen perusteella odotin tietty skottialea, mutta etiketti sanoo, jotta belgian pale ale. Jenkkihumalainen, greippinen tuoksu. Vähän lättänä tuoksu, jossa on hapettunutta märkää koiraa seassa. Erittäin poreileva olut. Katkerointi on melko ronski. Hedelmää, pientä mausteisuutta, joka ei toimi erityisen hyvin katkeroinnin kanssa yhteen. Juuri Belgiasta tulleena ei kauheasti tullut tyypilliset belgi-alet mieleen, belgihiivan luonne ei oikein pääse siinä määrin esiin.

Veldi ja Tütre Podrajaht
Itselleni ennen tuntematon virolainen panimo ja "riistaolut". Ruskea, punaiseen taittava väri. Voimakkaan leipämaltainen tuoksu, vähän kuin aiemmin maistettu Hacker-Pschorr, mutta turboahdettuna. Kuin kourallista mallasta söisi. Kuivahkoksi tasapainotettu, erittäin rukiinen, jälkimaussa rukiista mausteisuutta. Olipa hyvä!

Stone IPA
Jenkki-ilmiö rantautui Berliiniin ja nyt saa tuoretta Stonea Euroopassakin. Tuoksu on melko maltillinen jenkki-IPAksi. Metsäistä, pihkaista humalaa. Helppo, moitteeton perus-IPA. Länsirannikon IPAthan ovat perinteisesti enemmän nyrkillä naamaan katkeroa kuin hienovaraista aromihumalointia. Stonen versio ei aja ihan täysiä, mikä onkin hyvä juttu, tätä joisi useita ihan mielellään. Mitään suuria tunteita näin peruslinjan IPAsta ei oikein irtoa.

Maku Brewing Black IPA
Tuoksu on kumman hedelmäinen, muistini mukaan tämä on aiemmin ollut paahteisempi. Black IPAlta odottaisi tuoksuun paahdetta tai humalaa, nyt ei oikein kumpaakaan tule kovin selkeästi. Hedelmäisyyteen hieman sekoittuu yrttistä humalaa. Reilu katkerointi, maku etenee siihen öljyisen maltaan ja paahteen kautta. Lopputuntuma on miellyttävän mattainen. Yleensä hyvin varman Makun tuotteista tämä Black IPA on kyllä ehdottomasti vähiten omaan makuuni.

Flying Dutchman Tree Hugging Wood Chopping Mother Nature Loving IPA
Suomeen asettuneen hollantilaisen Ronald de Waalin kiertolaispanimo on tehnyt nimihirviö-IPAnsa Mikkellerin mallilla de Proefilla. Selkeän metsäinen tuoksu, jossa palsternakkaa ja juuresta, sillä lailla hyvällä tavalla. Olen aiemminkin maininnut, että jotkut humalat tulevat itselleni voimakkaana palsternakkaisuutena (pahimpana esimerkkinä Brewdogin Jack Hammer). Tässä sitä on suht hillitysti, miellyttävästi. Muutenkin olut on erittäin miellyttävä tasapainoinen IPA, joka ei jää ohueksi humalaliemeksi. Perus-IPA, mutta moitteeton ja tarjonnan paremmasta päästä.

Ruosniemen Pikkupomo
Maltainen, hieman hapettunut tuoksu. Olen ennenkin Pikkupomoa juonut ja se on yleensä hyvin tasapainoinen, hyvä amber ale. Nyt oli kuitenkin pullossa jotain vikaa ja sieltä iskee loppuun todella ikävä kuminen virhemaku. Yritän poimia makua tarkemmin, mutta sitten pitää laittaa olut syrjään, sen verran epämiellyttävä on. Juttelin Twitterissä Ruosniemen kanssa tästä perjantaina ja he pistotestasivat erää itsekin, mutta eivät löytäneet ongelmia. Ilmeisesti kyse on huonosta pullosta. Ikävään saumaan on sattunut.

Mathildedalin Kyläpanimo Teijo IPA
Karamellinen, metsähumalainen tuoksu. Rapsakka, täyteläinen ja maltainen IPA. Ei mikään kovin raikas tulkinta IPAsta, mutta näitä maltaisempiakin yksilöitä on hyvä olla. Karamellisuus nousee hienosti jopa humalien ja katkeroiden iskettyä. Kirjoitin vihkoon, jotta "Ok +".

Thornbridge Jaipur IPA
Raikkaan yrttinen, sitruunainen. Hieno IPA. Rapsakka, juuri sopivasti yrttistä hedelmää ja pippurisuuttakin ennen kuin katkero tärähtää. Näin se IPA hoidetaan. Maistossa olleista ipoista paras.

Stadin Panimon High Sleep Evening IPA puuttui maistelusta. Kuten myös Rekolan Panimon Paavin Polku.

Iso-Kallan Oatmeal Stout
Viimeksi kun maistoin Iso-Kallan stoutia panimon juuri alettua, oli se ihan tökerösti pilalla. Sormet ristissä heimoveljille nyt...  Paahtunut, suklainen tuoksu, yrttistä humalaa. Kaurastoutiksi melko ohut, mutta maukas. Tasapainoinen, hieman öljyisen liukas, selkeän paahteinen stout, jossa aika täräkkä katkerointi. Hyvä. Tämän ja Verjnuarmun oluen jälkeen luottamukseni Iso-Kallaan alkaa nousta.

Hiisi Iku-Turso
Olen tästä joskus jotain runoillutkin, mutta nyt olut tuli Alkoon. Tuoksu on hedelmäinen, jopa vähän viininen. Kummallista. Alkoholia, mausteita, metsähumalaa alkaa irrota kun tovin heiluttelee lasia. Maku on pyöreän pehmeä, öljyisen kahvinen ja maltainen. Voimakas katkerointi + kahvisuus + öljyinen tuntuma luovat upean jälkimaun, joka nostaa muuten ok tason oluen paremmaksi.

Oud Beersel Oude Gueuze Vieille
Sehän on gueuze ja Alkossa asti! Vahvasti perinteisiin menetelmiin luottava panimo tuottaakin hienon gueuzen. Voimakas happamuus ja hedelmä tuoksussa. Maussa on hedelmäistä makeutta ja mausteisuutta taklaamassa tiukkaa happamuutta. Hieno yhteispeli. Erittäin poreileva. Siiderimäisyyttä. Ikään kuin maltaista kuohuviiniä.

Humalove Susanna's Housewarming Saison
Kiertolaispanimo on tuottanut oluen Belgiassa. Mangolla maustettu saison. Ensireaktioni ennen maistoa oli suoraan sanoen vähän vähättelevä. "Tekisitte tavallisen saisonin ensin" tuumin. "Pakko on heti kikkailla saison pilalle" tuumin. Ja olin onneksi räikeästi väärässä. Tuhti hedelmäisyys tuoksussa, epäilisin sen olevan esim. mangomaista. Pieni saisonmainen yrttisyys tulee läpi. Olut suuhun ja "Onpas kiva!". Mangon hedelmäisyys ja tasapainoinen vehnäinen ja pippuris-mausteinen saison tykkäävät toisistaan kunnolla. Mainio olut!

Boulevard Brewing Tank 7 Farmhouse Ale
Paluumuuttaja, tosin taisi ennen olla isossa pullossa. Belgialainen Duvel Moortgart osti tämän ison amerikkalaisen "käsityöpanimon" tovi sitten. Laatuun ei ilmeisesti ole vaikuttanut. Vähän tunkkaisen "funky" hevostallinen tuoksu, joka on silti kummallisesti sitruksisen raikas. Raikas ja tunkkainen? No kai se on mahdollista. Mahtava saisonhan tämä on, tallinmaun alta pursuaa mausteiden säestämänä hedelmää kauniisti poreillen. Lähtisin väittämään, että jopa Alkon paras saison tällä hetkellä, kun sitä Dupontin perusversiota ei siellä vieläkään ole.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Tutustutaan Tyyleihin! Vuorossa: Mild ale ja bitterit

On tullut taas aika tutustua tyyleihin BJCP:n (Beer Judge Certification Program) tyyliopas kourassa. Tällä kertaa brittiläiset yleensä caskissa tarjottavat alet. BJCP rajaa luokittelussaan bitterit puhtaasti cask-oluiksi, mutta otin mukaan myös mildit, sillä niitäkään harvemmin saa pulloissa tai kegeissä. Koska puhutaan siis täten hanaoluista, käytin tilaisuuden hyväksi Lontoon olutfestareilla ja tutustuin tyyleihin siellä. Aiemmin olen käyttänyt esimerkkeinä tyyliklassikoita tai vähintään BJCP:n esimerkkilistan oluita. Tällä kertaa valitsin tyylissään festareilla Champion Beer of Britain -kilpailussa mitaleille päässeitä edustajia jos sellainen oli tarjolla. Jos ei, pyrin löytämään esimerkkilistan oluen.

Cask ale -hana.
Ennen kuin lähdetään kuvauksiin, lienee hyvä kerrata vähän tätä real ale -asiaa. "Real ale" eli suomalaisten olutnörttien suussa "riili" on CAMRAn eli Campaign for Real Alen lanseeraama termi ns. cask -oluelle. Olen itse alkanut vähän vierastamaan real ale -termiä, koska cask ale on kuvaampi, eikä siinä ole mitään ylimielistä "tämä on aitoa"-asennetta mukana. Yleisemmin olut tynnyröidään nykyään "kegiin". Keg-olueen lisätään tarjoillessa hiilihappo ja se on "kuollutta" eli ei varsinaisesti kehity tarjoilun aikana. Cask-tynnyrissä oleva olut sen sijaan elää ja muuttuu tarjoilun aikana. Se ei kestä tarjoilukuntoisena pitkään ja eikä siihen lisätä hiilihappoa. Se vähä mitä hiilihappoa on, on tullut luonnollisesti käymisteitse. Se myös tarjoillaan joko valuttaen tynnyristä ("painovoiman avulla") tai mekaanista käsipumppua käyttäen kellarilämpöisenä. Koska muu maailma oli jo tottunut kuplivaan ja jääkylmään keg-olueen, brittioluella oli maine väljähtäneenä ja lämpimänä oluena. Lukekaa vaikka 60-luvulla kirjoitettu tietoteos Asterix Britanniassa, jos ette usko.

Riili onkin varmasti monelle aloittelevalle olutharrastajalle vähän ihmetys. Itselleni ainakin oli aikoinaan. Siitä puhuttiin ja sitä hehkutettiin parhaana tapana nauttia brittiläinen olut. Sitä se onkin, mutta on erittäin vahva mahdollisuus, että kun real alea pääsee ensi kerran koettamaan, ei siltä tunnu. Olut on lähes hiilihapotonta, joka hämmentää kun samaiseen olueen on voinut tottua pullo- tai kegversiona, joissa hiilihappoja piisaa. Lisäksi kun sattuu hanalle silloin kun olut ei ole parhaimmillaan, se voi tuntua kovalta, metalliselta ja pahviselta tai muuten kummalliselta. Mutta kunhan miedon hiilihappoisuuden hyväksyy ja ymmärtää ja saa juoman optimikunnossa, on se paras tapa nauttia brittiale. Pehmeä, lempeä, rauhallinen.

Yleisin juoma real ale -hanassa on näinä päivinä ehdottomasti bitter, mutta briteissä on ollut erinäisiä oluiden kultakausia. 1900-luvulla se oli karkeasti 60-lukuun asti mild ale. Suomesta mildia saa hyvin harvoin real ale -hanoista, siksi tätä piti lähteä brittifestareille asti metsästämään, että saisi hyvän kuvan. Pullotettuna mildia löytyy ehkä vieläkin harvemmin.

Mild on oikeastaan melko hämärä tyyli käsittää. Aikoinaan mild tarkoitti vain nuorta tuoretta olutta ja se pystyi olemaan etuliitteenä mille tahansa oluelle, vastapala sanalle "stale", joka viittasi hieman ikääntyneeseen olueen. Samanlainen kohtalohan on myös stout-sanalla. "Mild" aleja myytiin monen vahvuisina, kunnes ensimmäisen maailmansodan säästölinjan myötä mildista muotoutui jossain määrin selkeämmin oma tyylinsä, joka saavutti suuren suosion, kunnes kävi vanhanaikaiseksi 60-luvulla.

Vai muotoutuiko? Modernia mildia näkee kuvatun välillä mietona alkoholiltaan, välillä miedosti humaloituna, mutta kumpikaan ei varsinaisesti pidä tiukasti paikkaansa. Join brittiolutfestareilla jopa 6% mildia. Varsinaisesti selkeän katkeriin esimerkkeihin en törmännyt, mutta niitäkin kuulemma on. Kirjoa tuntuisi olevan ja silti jokainen maistamani mild tuntui omaavan jotain selkeää "mildmaisuutta", jota en oikein saanut pääteltyä. Joten mikäs ihmeen tyyli se nyt sitten on?

Selkeästi yleisen variaatio mildista on "dark mild", jolla on sukulaisuutta brown alen kanssa. Amerikan tyylisanoittajat BJCP sijoittavat mildin isompaan kategoriaan "Brown British Beer", eli numero 13. Dark mild on tyyli 13A. BJCP kuvaa tyylin seuraavasti.

Dark Mild
Yleisvaikutelma: Tumma, ominaispainoltaan matala, mallaskeskeinen brittiläinen sessiolut joka soveltuu juotavaksi suurissa määrin. Raikas, silti maukas, sisältäen laajan skaalan tumman maltaan tai tumman sokerin olemusta.

Tuoksu: Maltaan tuoksu alhaisesta kohtalaiseen, voi olla hieman hedelmäisyyttä. Maltaan luonne voi vaihdella paljon. Se voi sisältää karamellia, toffeeta, viljaisuutta, paahtoleipäisyyttä, pähkinää, suklaata tai kevyttä paahdetta. Vähän tai ei lainkaan humalan aromia, jos esiintyy niin maanläheistä tai kukkaista. Erittäin mietoa diasetyyliä tai ei lainkaan.

Ulkonäkö: Kuparisesta tumman ruskeaan tai mahonkiin väriltään. Muutamia vaaleampia esimerkkejä on olemassa. Yleensä kirkas, tosin perinteisesti suodattamaton. Pieni tai kohtalainen vaalea tai beige vaahto. Vaahdon kestävyys voi olla heikko.

Maku: Yleensä maltainen olot, tosin maltaan ja hiivan tuomat aromit voivat vaihdella paljon (esim. maltainen, makea, karamelli, toffee, paahtoleipä, pähkinä, suklaa, kahvi, paahde, hedelmä, lakritsi, luumu, rusina). Loppumaku voi olla makea tai kuiva. Tummemmilla maltailla tehdyt voivat olla kuivia ja paahtuneita loppumaultaan. Matalasta kohtalaiseen vaihteleva katkeruus, tarpeeksi tuodakseen tasapainoa, muttei niin paljon, että mallas peittyy. Hedelmäiset esterit kohtalaisesta olemattomaan. Diasetyyli ja humalan maku mietoa tai olematonta.

Suutuntuma: Kevyestä keskipaksuun vaihteleva runko. Yleensä mieto tai keskimatala hiilihappoisuus. Paahteeseen perustuvat versiot voivat olla hieman kitkerä. Makeammat versiot voivat vaikuttaa vahvuuteensa nähden melko täyteläisiltä.

Kommentteja: Useimmat ovat mietoja sessio-oluita 3,2% tienoilla, joskin jotkut versiot voivat olla vahvempia (4%+) vientiin, festivaaleille, kausituotteiksi ja/tai erikoistilainteisiin. Yleensä tarjoillaan caskista; sessio-vahvuiset pulloversiot eivät kestä matkustamista hyvin. Laaja skaala tulkintoja on mahdollista. Vaaleita versioita on olemassa, mutta nämä ovat jopa harvinaisempia kuin tumma mildit; nämä ohjeet käsittävät vain modernin tumman version.

Historia: Historiallisesti, 'mild' tarkoitti yksinkertaisesti tuoretta olutta ja käytettiin adjektiivina erottamaan tuore olut ja vahvemmin humaloitu säilytettävä olut toisistaan. Modernit mildit perustuvat miedompiin X-tyypin (blog.huom. eli mietoihin, X-kirjainten määrä kertoi oluen vahvuudesta) oluisiin 1800-luvulta, joskin tummat mildit eivät ilmestyneet ennen kuin 1900-luvulla. Nykyisessä käytössä termi viittaa mietoihin oluisiin, joissa on vähemmän katkeruutta kuin bittereissä. Ohjeet kuvaavat modernia brittiversiota. Termi "mild" on tätä nykyä jokseenkin epämuodikas kuluttajien keskuudessa ja monet panimot eivät enää käytä sitä. Koko ajan harvinaisempaa. Mildin ja porterin välillä ei ole historiallista yhteyttä.

Tyylivertailua: Jotkut versiot voivat vaikuttaa miedoilta moderneilta englantilaisilta portereilta. Paljon vähemmän makea kuin London Brown Ale.

Tyypilliset ainesosat: Vaaleat brittiläiset pohjamaltaat (usein suhteellisen dekstriinisiä), karamellimaltaat, tummat maltaat tai tummat sokerilisät. Voi myös sisältää muita lisiä kuten maissilastuja ja voi olla värjätty karamellivärillä. Luonteikas brittiläinen hiiva. Mitkä tahansa humalat, sillä niiden luonne on vaimea ja harvoin havaittavissa.

Numerot:
OG: 1.030 – 1.038
FG: 1.008 – 1.013
ABV: 3.0 – 3.8%
IBUs: 10 – 25 
SRM: 12 – 25 

Kaupallisia esimerkkejä: Banks's Mild, Cain's Dark Mild, Highgate Dark Mild, Brain’s Dark, Moorhouse Black Cat, Rudgate Ruby Mild, Theakston Traditional Mild

Aluksi tuntuu tämänkin kuvauksen perusteella, että mildhan voi olla melkein mitä sattuu, mutta pääasiassa mietoa humalan aromin ja alkoholin puolesta. Keskityin erityisesti mildeihin festareilla ja niitä tulikin maistettua aika laidasta laitaan. Maltaisia ja hedelmäisiä ja suklaisia ja jopa paahteisen portermaisia. Niissä kaikissa on kuitenkin tietyllä tapaa yhtenevä olemus. Tämä on nyt amatöörin spekulointia, mutta koska aromihumalointi ei oluissa todellakaan juhli, ehkä se tekeekin olueen juuri sen "mildmaisuuden". Sillä tavoin brittiläisen alehiivan luomat aromit pääsevät erilaisten mallaspohjien kanssa erityisen hyvin esille kun humalan kasviselementit eivät ole sitä sekoittamassa.

Otin varsinaiseksi esimerkiksi Acorn -panimon Darknessin. Olut oli tullut kolmanneksi mild sarjassa tämän vuoden festareilla. BJCP:n muotoilut kuvaavat tätäkin olutta hyvin, vaikka siinä ehkä himppu humalan aromia löytyykin. Olut tummempia portermaisia mildeja, se tuntuu kuin ohuen kuivan porterin ja brown alen seokselta. Karamellista paahdetta, hieman hedelmää. Erittäin brittiläinen tunnelma ja erittäin juotavaa. Silti ehkä itse valitsisin bitterin tiskillä juomakseni mielummin.

Kuten sanottua, Suomesta mildia ei kannata varsinaisesti edes lähteä etsimään. Brainsin Darkia, joka toki on klassinen esimerkki tyylistä, olen joskus tainnut pullossa kaupassa nähdä, voi olla että muistan väärin. Real ale -hanoissa sitä toisinaan on, joten jos moinen hana on lähibaarissa, kannattaa toivoa ja/tai tarkkailla silmä kovana josko siihen mildia ilmaantuisi.

Sitten bitterit, eli kategoria 11, tyylit 11A, 11B ja 11C. Itseäni pitkään sekoitti brittien sekava tapa nimetä bittereitään, että mikä se nyt on se bitter ja mikä on best bitter ja mikä on special bitter ja entäpä tämä extra special sitten. Sitä kun luuli, että asia olisi jotenkin selkeä. Bitter on go-to-tyylini kun haluan noin ammeellisen jotain, joka ei ole liian vahvaa. Niinpä nämä tyylisuunnat on tullut testattua oikeastaan niin läpikotaisin kuin voi kuvitella. Tiukkojen tyylinormien lukeminen niistä oli aika outoa.

BJCP on jakanut brittiläiset oluet niin, että epäilen asiasta olleen paljon keskustelua. Yläkategoria "British Bitter" on erikseen mainittu tarkoittavan cask-olutta eli ns. real alea. Sen yhteenveto kuuluu näin:

Brittiläisten bitterien perhe syntyi englantilaisten pale alejen hanaversiona 1800-luvun lopulla. Karamellimaltaiden käyttö bittereissä tuli yleisemmäksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Perinteisesti bitterit tarjotaan hyvin tuoreena ilman paineistusta (painovoiman tai käsipumpun avulla tarjoiltuna) kellarilämpöisenä (eli. "real ale"). Useimmat pullotetut tai keg-tynnyreissä olevat versiot britanniassa valmistetuista bittereistä ovat usein vientiä varten tehtyjä vahvempia ja hiilihappoisempia versioita kuin alkuperäiset cask-versiot. Nämä ohjeet viittaavat "real ale"-versioon tyylistä, eivät vientiversioihin. 

Useita paikallisia variaatioita bitteristä esiintyy, vaihdellen tummemista ja makeammista lähes vaahdottomista versioista kirkkaampiin, humalaisempiin, vaaleampiin suurivaahtoisiin versioihin ja kaikkeen niiden väliltä. Tuomareiden ei tulisi ylikorostaa karamellisuuden osuutta tyyleissä. Ulkomaille viedyt bitterit voivat olla hapettuneita, joka korostaa karamellisia makuja (kuten myös negatiivisempia makuja). Älä oleta, että hapettumisen aiheuttamat maut ovat perinteisiä tai tyylin vaatimia.

Kategorian sisään on jaettu kolme alatyyliä: ordinary, best ja strong. Etenkin kahdessa ensimmäisessä on paljon sananvaltaa brittien panimoperinteillä, jossa panimo usein tekee "tavallisen" ja kalliimman "parhaan" bitterin. Niiden erot ovat sen verran hituset, että väittäisin tyylien menevän keskivaiheilla pahasti päällekäin ja olevan lähinnä kiinni siitä sattuuko olut nyt olemaan panimonsa mielestä tavallinen vai paras.

Jotain kertoo luokittelujen järkevyydestä se, että best bitterin kommenteissa mainitaan sen olevan ordinarya maltaisempaa, mutta itse makukuvauksessa ei ole eroa. Lisäksi edes BJCPn omat esimerkit eivät pysy annettujen tyylirajojen sisällä (esim. oppaan best bitter-esimerkki Coniston Bluebird on liian mietoa ollakseen best bitter oppaan omien speksien mukaan). Toisin sanoen yhden panimon best on maltaisempaa kuin saman panimon ordinary, muttei välttämättä maltaisempaa kuin toisen panimon ordinary. Jonkun panimon ordinary voisi siis ihan täysin mennä jonkun toisen panimon bestistä. Kilpailusarjoina niissä on siksi jotain järkeä (panimot kilpailevat ordinaryt toisiaan vasten jne.), käytännön elämässä tyyleinä mielestäni ei. Normaali jantteri Suomessa voi mielestäni puhua ihan vain bitteristä, turha lähteä tekemään omaa tai baarihenkilökunnan elämää vaikeaksi.

BJCP määrittelee ne näin:

Timothy Taylor's Boltmaker, jonka
entinen nimi on Best Bitter, mutta
on nyt jostain syystä ordinary.
Ordinary Bitter
Yleisvaikutelma: Ominaispainoltaan, alkoholipitoisuudeltaan ja hiilihapotukseltaan mieto. Siten helposti juotava sessioitava olut. Mallasprofiili voi vaihdella maun ja voimakkuuden puolesta, mutta sen ei koskaan tulisi yliajaa katkeruutta. Juotavuus on kriittinen osa tyyliä.

Aromi: Miedosta maltilliseen vaihteleva maltaan tuoksu, usein (muttei aina) kevyellä karamellisuudella. Leipäinen, keksinen tai kevyesti paahtoleipäinen kompleksisuus on tavallista. Miedosta maltilliseen vaihtelevaa hedelmäisyyttä. Humalan aromi voi vaihdella maltillisesta olemattomaan, tyypillisesti luonteeltaan kukkaista, maanläheistä, pihkaista ja/tai hedelmäistä. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.

Ulkonäkö: Vaaleasta meripihkasta vaalean kupariseen. Kirkas tai erittäin kirkas. Valkoinen tai vaalea vaahto vaihtelee maltillisesta pieneen. Matalan hiilihappoisuuden vuoksi vaahtokukka voi olla erittäin pieni.

Maku: Keskivahvasta verrattain voimakkaaseen vaihteleva katkeruus. Hedelmäiset esterit miedosta verrattaen voimakkaaseen. Humala maku voi vaihdella maltillisesta olemattomaan, tyypillisesti luonteeltaan kukkaista, maanläheistä, pihkaista ja/tai hedelmäistä. Matalasta kohtalaiseen maltaisuuteen kuivalla loppumaulla. Mallasprofiili on tyypillisesti leipäinen, keksinen tai kevyesti paahtoleipäinen. Miedosta kohtalaiseen vaihteleva karamelli tai toffee on mahdollista. Tasapaino yleensä selkeästi katkera, mutta katkeruuden ei tulisi ajaa maltaisuuden, esterien ja humalan maun yli. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.

Suutuntuma: Kevyestä keskikevyeen vaihteleva runko. Mieto hiilihapotus, joskin pullotetuissa versioissa hiilihappoisuus voi olla vahvempaa.

Kommentit: Miedoin brittiläisestä bitteriperheestä, tyypillisesti tunnetaan kuluttajien keskuudessa yksinkertaisesti "bitterinä" (panimot viittaavat siihen "ordinary bitterinä", tehdäkseen eron muihin tuotteisiin).

Historia: Kts. kategorian esittely.

Tyypilliset ainesosat: Pale ale, amber ja/tai crystal -maltaita. Voidaan käyttää hennosti tummaa mallasta värin säätämiseksi. Voidaan käyttää sokerilisää, maissia tai vehnää. Englantilaiset aromihumalat ovat tavallisimpia, mutta mitkä tahansa humalat käyvät; jos amerikkalaisia humalia käytetään, niitä tulee käyttää varoen. Luonteikas brittiläinen hiiva.

Tyylivertailua: Jotkut modernit yksilöt tehdään puhtaasti pale ale -maltaalla ja tunnetaan nimellä "golden alena", "summer alena" tai "golden bitterinä". Painotus on katkerointihumalilla verrattuna amerikkalaisten alejen aggressiiviseen aromihumalointiin.

Numerot:
OG: 1.030-1.039
FG: 1.007-1.011
ABV: 3,2-3,8%
IBU: 25-35
SRM: 8-14

Kaupallisia esimerkkejä: Adnams Southwold Bitter, Brains Bitter, Fuller's Chiswick Bitter, Greene King IPA, Tetley's Original Bitter, Young's Bitter
---

Best Bitter
Yleisvaikutelma: Maukas, mutta virkistävä sessio-olut. Jotkut esimerkit voivat olla enemmän mallaspainotteisia, mutta sen ei tulisi yliajaa katkeruutta. Juotavuus on kriittinen osa tyyliä.

Aromi: Kts. Ordinary bitter

Ulkonäkö: Vaaleasta meripihkasta keskikupariseen. Muuten kts. ordinary bitter.

Maku: Kts. Ordinary bitter.

Suutuntuma: Keskikevyestä kohtalaiseen vaihteleva runko. Mieto hiilihapotus, joskin pullotetuissa versioissa hiilihappoisuus voi olla vahvempaa.

Kommentit: Selkeämpi maltaan maku kuin ordinary bitterissä. Tämä on vahvempi sessiovahvuinen ale.

Historia: Kts. kategorian esittely.

Tyypilliset ainesosat: Kts. Ordinary bitter.

Tyylivertailua: Enemmän alkoholia kuin ordinary bitterissä ja usein laadukkaammat ainekset. Vähemmän alkoholia kuin strong bitterissä. Enemmän karamellia tai maltaan luonnetta sekä väriä kuin brittiläisessä golden alessa. Painotus on katkerointihumalilla verrattuna amerikkalaisten alejen aggressiiviseen aromihumalointiin.

Numerot
OG: 1.040 – 1.048
FG: 1.008 – 1.012
ABV: 3.8 – 4.6%
IBU: 25 – 40 
SRM: 8 – 16 

Kaupallisia esimerkkejä: Adnams SSB, Coniston Bluebird Bitter, Fuller's London Pride, Harvey’s Sussex Best Bitter, Shepherd Neame Master Brew Kentish Ale, Timothy Taylor Landlord, Young’s Special

Harvey's Sussex Best Bitter
Ordinary Bitteriksi valikoitui vuoden Bitter-kategorian voittaja Timothy Taylor Boltmaker. Oikein alleviivatakseen tätä tyylien päällekkäisyyttä, Boltmakerin entinen nimi oli... Best Bitter. Se ei kuitenkaan ollut palkintosijoilla Best Bitter-sarjassa vaan (ordinary) Bitter-sarjassa, sitäpaitsi panimon vahvempi Landlord on Best Bitterin tyylikuvauksessa esimerkkinä, eli onko nyt sitten näin, että kun Landlord on todettu bestimmäksi kuin best, bestistä piti tehdä ordinary. Best Bitteriksi otin tyylikuvauksestakin löytyvän Harvey's Sussex Best Bitterin, joka on voittanut Best Bitter -kategorian 2005 ja 2006. Jotta ei olisi liian helppoa, Sussex Best on hivenen miedompaa kuin Boltmaker.

Mitä Boltmakerista voi sanoa... erinomainen bitter. Karamellia ja toffeeta löytyy, mahtava katkeroon kallellaan oleva tasapaino, brittialen hedelmäiset esterit tukena. Juotavuus on ensiluokkaista. Nyt voi sitten argumentoida, että olisi pitänyt ottaa samalta panimolta sekä ordinary, että best. Olen toki juonut myös Timothy Taylorin Landlordia, joka sitten kai olisi se best. Se on vähän luonteikkaampaa ja täyteläisempää.

Niin on myös Harvey's Sussex Best. Pehmeää, täyteläisempää kuin Boltmaker. Aloin harkita olisiko se best bitter sittenkin ihan ansiosta oma tyylinsä, mutta ei se kyllä käytännön elämän tasolla ole. Maut ja tyylien kuvaus on käytännössä identtisiä. Vähän kuin olisi yläkategoria "suomalainen vaalea lager" ja siellä alakategoriat "kolmonen" ja "nelonen".

Suomessa cask-bittereitä saa vähän tuurilla baareista, mutta pullo- ja keg-versioita on toki runsaasti saatavilla. Esim. juuri tätä Boltmakeria ja Landlordia löytyy hyvin varustelluista maitokaupoista ja jotain keg-bitteriä, esim. London Pridea, on yleensä lähes jokaisessa vähänkin brittipubimaisemmassa olutbaarissa.

Vahva bitter eroaa kuvaukseltaankin sentään hieman enemmän kahdesta muusta, se kun alkaa vahvuutensa puolesta olla jo luonteikkaampaa, juotavuuden juuri kärsimättä. Sen mainitaan jopa olevan erityisen laaja-alainen tyyli jossa tulkintaa voi tehdä paljon. Sen BJCP määrittelee seuraavasti:

Adnam's Ghost Ship
Tällä ei ole mitään tekemistä vahvan
bitterin kanssa, mutta mitalin se sellaisena
nappasi.
Strong Bitter eli vahva bitter
Yleisvaikutelma: Keskivahvuinen tai verrattain voimakas brittiläinen bitter ale. Tasapaino voi olla verrattain tasapäinen maltaan ja humalan välillä tai suhteellisen katkera. Juotavuus on kriittinen osa tyyliä. Melko laaja tyyli, joka sallii huomattavaa tulkintaa panijalta.

Aromi: Humalan aromi vaihtelee kohtalaisen matalasta kohtalaisen korkeaan, tyypillisesti luonteeltaan kukkaista, maanläheistä, pihkaista ja/tai hedelmäistä. Kohtalaisesta kohtalaisen voimakkaseen vaihteleva maltaan aromi, jossa voi olla matala tai kohtalainen karamellisuus. Hedelmäiset esterit keskimatalasta keskivoimakkaaseen. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.

Ulkonäkö: Vaaleasta meripihkasta syvän kupariseen. Muuten kts. ordinary bitter. 

Maku: Mallasprofiili on tyypillisesti leipäinen, keksinen tai kevyesti paahtoleipäinen. Miedosta kohtalaiseen vaihteleva karamelli tai toffee on mahdollista. Humalan maku voi vaihdella kohtalaisesta kohtalaisen voimakkaaseen. Katkeruuden ja humalan maun tulisi olla huomattavissa, mutta eivät saa täysin dominoida maltaan makuja. Hedelmäiset esterit kohtalaisen matalasta voimakkaaseen. Maussa voi olla pieniä määriä alkoholia. Jälkimaku puolikuivasta kuivaan. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan. 

Mouthfeel: Keskikevyestä keskipaksuun vaihteleva runko. Mieto hiilihapotus, joskin pullotetuissa versioissa hiilihappoisuus voi olla vahvempaa. Vahvemmissa versioissa voi olla hieman alkoholin lämpöä, mutta sen ei tulisi olla liian voimakas.

Kommentteja: ESB on Englannissa Fuller'sin tavaramerkki, eikä kukaan pidä sitä yleisenä oluen tyylinä. Se on uniikki (mutta erittäin tunnettu) olut, jonka voimakasta ja kompleksista mallasprofiilia ei löydy muista esimerkeistä. Tämä johtaa usein tuomarit rankaisemaan perinteisiä englantilaisia vahvoja bittereitä turhan kovaa. Amerikassa ESB on otetu tarkoittamaan maltaista, katkeraa, punertavaa perusvahvuista (USAssa) brittityylistä alea ja on suosittu "craft"-tyyli. Tämä voi ajaa jotkut tuomarit pitämään USAlaisten panimopubien ESB:tä esimerkillisinä yksilöinä tyylistä.

Historiaa: Kts. kategorian esittely. Vahvoja bittereitä voidaan pitää voimakkaampina versioina best bittereistä (tosin ei enemmän "premiumina" sillä best bitter on perinteisesti panimon hienoin tuote). Brittiläisiä pale aleja pidetään yleisesti ensiluokkaisena, export-vahvuisena vaaleana ja katkerana oluena, joka karkeasti muistuttaa vahvaa bitteriä, joskin uudelleenmallinnettuna pullotusta varten (ml. vahvempi hiilihapotus). Vaikka modernia brittiläistä pale alea pidetään pullotettuna bitterinä, historiallisesti tyylit olivat erilaisia.

Tyypilliset ainesosat: Kts. Ordinary bitter. Burton-versiot käyttävät kohtalaisesti tai voimakkaasti sulfaattista vettä, joka voi korostaa kuivuuden tunnetta ja lisätä mineraalista tai rikkistä aromia ja makua.

Tyylivertailua: Selkeämpi maltaan ja humalan maku kuin special tai best bitterissä, sekä enemmän alkoholia. Vahvemmat versiot jossain määrin menevät päällekkäin "british strong ale"-tyylin kanssa, joskin vahvat bitterit tapaavat olla vaaleampia ja katkerampia. Enemmän maltaan makua (etenkin karamellia) ja estereitä kuin American Pale Alessa, sekä erilläinen aromihumalan luonne.

Numerot: 
OG: 1.048 – 1.060
FG: 1.010 – 1.016
ABV: 4.6 – 6.2%
IBUs: 30 – 50 
SRM: 8 – 18

Kaupallisia esimerkkejä: Bass Ale, Highland Orkney Blast, Samuel Smith’s Old Brewery Pale Ale, Shepherd Neame Bishop's Finger, Shepherd Neame Spitfire, West Berkshire Dr. Hexter’s Healer, Whitbread Pale Ale, Young’s Ram Rod

Strong Bitteriksi löytyi kisan kolmonen strong bitter -kategoriassa eli Adnam's Ghost Ship. Varmaan vähän hämmentää suomalaista, että tämäkös nyt on vahva kun sitä saa kaupastakin. Onhan se vain 4,5% (ja siten juuri BJCPn luokittelun alla itse asiassa). Eli päällekkäisyyttä löytyy näistäkin tyyleistä. Olut on itse asiassa vetisemmän oloinen kuin Harvey'sin vain 4% Sussex Best.

Ghost Ship ei loppujen lopuksi ole sarjasijoituksestaan huolimatta kovin hyvä esimerkki tyylistä. Ihmettelen oikeastaan millä perusteella se on koko sarjaan otettu. Se on amerikkalaisella humalalla humaloitu ja muuten enempi brittiläinen golden ale. Sellainen moderni, hieman sitruksinen, vähän APAa henkivä brittiolut.

Liian hyvä tyyliinsä.
Koska join reissulla myös caskista Fuller'sin ESB:tä, käytetään nyt sitten sitä. Vaikka absurdisti BJCP oikeastaan huomauttaa miten ESB on käytännössä liian hyvää ollakseen edustava esimerkki tyylistä. Toisin sanoen tuomarit tuppaavat käyttämään sitä mittapuuna tyylille ja rankaisevat siksi täydellisesti tyyliin kuuluvia oluita siitä, etteivät ne saavuta samaa tasoa. Vähän kuin rankaisi jokaista saisonia siitä, ettei se ole Orval.

Mutta kyllähän "espin" tyylin kuvauksestakin tunnistaa. On vain niin, että siitä voi sanoa löytyvän melkein kaikki maltaisuuden osalta mainitut ominaisuudet jossain muodossa, sen verran monimuotoinen toffee edellä menevä mallasrunko siinä on. Mutta myönnettäköön, että jos sitä vertaa tyypilliseen vahvempaan bitteriin, on se vähän liian monipuolinen. Shepherd Neamen Bishops Finger samansuuntaisena, mutta vähän yksitoikkoisempana lienee edustavampi, sitäkin suht hyvin Suomesta saa, jos ei välttämättä caskista. (Jostain ihmeen syystä BJCP laskee myös perusbitter Spitfiren vahvaksi bitteriksi, ota näistä tolkku...)

Kummallisesti muuten erikseen painotetaan, että nämä tyylit ovat cask-oluita eli real alea ja sitten esimerkeistä löytyy monia, joita tehdään vain pulloon. Epäilisin tämän olevan amerikkalaisille kuluttajille / tuomareille helpotukseksi, koska rapakon tuolla puolen ei välttämättä ole niin helppo saada britticask-alea maisteltavaksi verrokiksi kuin edes Suomessa.

Suomessahan on helppo ottaa vertailtavaksi pulloversioina näistä kaikista kolmesta myös selkeä rivistö suoraan Fuller'silta. Chiswick Bitteriä (ordinary) ja London Pridea (best) saa kaupasta ja ESB:tä (strong) Alkosta. Tosin ne ovat tietenkin niitä pulloversioita, joita nämä tyylit eivät ole, mutta varmaan ihan hyvän kuvan mauista saa. Cask-versioita löytyy sitten vaihtelevasti olutbaarien real ale -hanoista. Helsingin St. Urho's taitaa olla ainoa, jossa on aina varmasti ESB:tä, muissa real ale -hanan sisältö vaihtelee. POSBeer sivuston Real Ale Watch auttaa kyttäämään Suomen hanoja.

torstai 1. syyskuuta 2016

Kirja: M.A.Numminen - Baarien Mies

Mauri Antero Nummista ei tarvinne esitellä kenellekään. Puoli vuosisataa suomalaisen kulttuurin ja undergroundin erilaisissa leikkauspisteissä toimineen miehen pitäisi olla tuttu kaikille. Jos ei ole, niin kannattaa hypätä esiin, sanoa dägä ja kuunnella vaikka tämä. Näin olutnäkökulmasta on hyvä tosin muistuttaa Nummisen toimineen mm. Suomen Olutseuran puheenjohtajana ja olleen aktiivinen oluthommissa muutenkin. Yksi syistä siihen lieneekin tämä kirja.

Vuonna 1986 Numminen otti asioikseen kiertää toista sataa keskiolutbaaria ja kirjoittaa niistä kirjan Baarien Mies. Teos on kulttiklassikko, joka on jäänyt itseltäni lukematta siitä syystä, että divareista se katoaa hetkessä ja aina kun olen muistanut sen olemassaolon ovat kirjaston kappaleet olleet lainassa. Uusintapainosta olen odotellut ja nyt kirjan 30-vuotisjuhlan kunniaksi sellainen on tehty. Niinpä kun se keväällä tuli ennakkotilattavaksi, ei tarvinnut epäröidä. Brutaali alkuperäinen kansi on uusintapainoksessa jostain ihmeen syystä uusittu iloisen pirteäksi.

Nuoremmalle polvelle keskiolutbaari alkaa olla aika vieras käsite. Keskikaljabaari eli teknisemmin C-luokan anniskeluoikeuksin varustettu baari ei siis saa myydä mitään vahvempaa kuin entisen veroluokka III:n olutta, ts. 4,7%. Niin kekkoslovakialaisen byrokraattista, että vähän jöpöttää. Nykyään käytännössä lähes kaikilla baareilla on laajemmat oikeudet. En edes muista milloin olisin keskiolutbaarissa käynyt täysi-ikäisenä. Vielä 90-luvun laman aikoihin niitä kuitenkin oli vielä siinä määrin runsaasti, että yksi baari kotikaupungistani ylpeästi mainosti ikkunassaan omaavansa oikein B-oikeudet, siis paremmat kuin silloinen peruskapakka. Mainosti vieläpä niin pitkään, että se alkoi tuntua ironiselta vitsiltä siinä vaiheessa kun kaikilla muilla oli jo A-oikeudet.

Baarien mies on kunnianosoitus tai rakkaudentunnustus näille eksentrisille, omaperäisille ja rehellisille vanhan ajan keskiolutkuppiloille, jollaisten uskaltaisin väittää lähes kuolleen sukupuuttoon. Baarit on valikoitu selvästi niiden uniikin persoonallisuuden mukaan. "Tavallisia" kivijalassa olevia kuppiloitakin kirjasta toki löytyy, mutta iso osa kirjan baareista on melko erikoisissa tai vähintään erikoisen kulahtaneissa pytingeissä. Omakotitaloissa, linja-autoasemilla, jopa vanhoissa junanvaunuissa. Ne ovat usein myös sellaisissa pikkupitäjissä, joiden nimet muistuttavat, että maantietoa olisi hyvä vähän kerrata. Suurinta osaa baareista ei liene enää olemassa, ei ainakaan saman nimen alla.

Baarien mies on kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja kirjan alaotsikko "Tosiokuvitteelinen romaani" antaa ymmärtää, että osaksi juttu olisi gonzo-henkeen keksittyä. Oli tai ei, aidolta se tuntuu. Kirjassa seikkailee hahmo nimeltä Numminen. Numminen astelee baareihin valtakunnan eri nurkilla ja tilaa keskioluen, kahvin ja munkin. Kolmen panimon maassa mikään olutvalikoima ei tule hankaloittamaan asiaa turhaan. Toisinaan Numminen on yksin, toisinaan ystäviensä kanssa. Koska Numminen on julkisuuden henkilö, seuraa löytyy joka tapauksessa käytännössä aina, etsi Numminen sitä tai ei. Yleensä seura on hyvää, toisinaan rasittavaa, aina vähintään mielenkiintoista. Seura istuu baarissa valmiina, kantajenginä. Baari on nimittäin yleensä asiakkailleen paikkakunnan ainoa paikka missä luontevasti voi sosialiseerata ja ottaa keskiolutta, ilman paheksuntaa ja vahtaamista. Numminen keskustelee paikallisten kanssa paikallisella murteella vähän baareista, vähän keskioluesta, vähän politiikasta ja vähän vaikka mistä. Keskustellessaan Numminen noteeraa sisustuksen ja pistää merkille jos siellä soi Baddingia.

Kirja on kirjoitettu tosiaan 1986 ja jos se silloin oli dokumentaari vähän jo kuolevasta keskiolutbaarikulttuurista, on se kolmekymmentävuotta myöhemmin hieno historiallinen ajankuva samaisesta aiheesta. Se on myös ehkä miellyttävä muistutus siitä, että juomakulttuuri ja lainsäädäntö kehittyy vaikkei aina siltä tunnu. 1986 oli vielä kuntia, joissa keskioluen myynti ja/tai anniskelu oli kielletty. Nykyään viimeinenkin kieltokunta on ollut jo yli 20 vuotta vapaana. Silloin oli myös näitä kirjan keskiolutbaareja, joissa ei saanut lasia viiniä tai gin tonicia tai edes kossusnapsia. Nykyään C-oikeuksilla varustettua kuppilaa saa etsiä. Ehkä tämä tästä.

Keskiolutbaarien kulttuuri on ehkä teknisesti ottaen mennyttä maailmaa ja ikävissä määrinhän se keskioluen nauttiminenkin on siirtynyt kotioloihin. Mutta mutkattomia kansankuppiloita vielä sentään löytyy, vaikka niillä nykyään luultavasti A-oikeudet onkin. Toivottavasti löytyy jatkossakin. Sillä vaikka itse olutnörttinä tuleekin nykyään enimmäkseen istuttua stoutti lasissa pätemässä jossain ison valikoiman kapakassa ja vaikka usein toivon baareihin kuin baareihin parempaa valikoimaa, kyllä se ärsyttäisi jos jokaisesta baarista tulisi joku craft-beer-hifistely-kammio, kiemuraviiksi-cocktailmesta tai esoteerinen alkuviinibaari (joista kaikista kyllä pidän oikeassa tilanteessa). Maailma kaipaa myös mestoja missä voi tilata "ison kaljan" ja olla.

Baarikulttuurista, kansankulttuurista ja kotimaisesta lähihistoriastakin kiinnostuneelle pakollinen kirja. Se ei itketä, mutta naurattaa ja herättää nostalgisia fiiliksiä alle nelikymppisessäkin.

---
Nostalgista jälkijorinaa:

Sai kirja vähän muistelemaankin, vaikka luulisi etten ikäni puolesta kuuluva keskiolutbaareja muisteleviin. Olinhan viiden vanha Nummisen kierrellessä. Muistellaanpa sitten.

Sattuu näet niin, että iloisena yllärinä Numminen mainitsee Varkaudesta erityisen hyvän kellaribaarin nimeltä Grilli An-Marie (vai Ann?), tosin käymättä baarissa kirjan puitteissa. Se lämmitti mieltä. Vietin nimittäin 90-luvun laman vuosina usein aikaa juuri samaisessa kellaribaarissa. Kaljaa en toki ala-asteikäisenä juonut, mutta heitin siellä paikallisten tenukeppien kanssa tikkaa.

Näet Baarien Miehen julkaisun jälkeen paikka vaihtoi omistajaa ja nimeä lie parikin kertaa, kunnes lamavuosien seutuun kuppilan omistajaksi sattui tätini ja nimeksi Harminpaikka. Ensimmäinen nimi käsittääkseni periytyi edellisiltä omistajilta, joiden nimet olivat olleet muistaakseni Harri ja Minna, niinpä Har-Min Paikka, josta Harminpaikka. Sittemmin tätini alla nimi muuttui vielä Torinkulmaksi. Myöhemmin jalo kuppila degeneroitui jonkinlaiseksi kenkäkaupaksi ja nykyään paikalla on ilmeisesti jonkinlainen varasto. Synkkä on keskiolutbaarien kohtalo ollut.

Piipahdin usein koulun jälkeen paikalla kokiksella. Se oli konstailematon keskariluola, jossa päivysti pöydissä tyypillinen kantajengi. Ulkopuolisen silmin lie vähän rujo ja tylykin paikka, kuten monet Nummisen vierailemista. Sosiaalityöntekijä kuvailisi varmaan osaa kantajengistä nykyslangilla syrjäytyneiksi, mutta kasvokkain käy helposti ilmi, että ihmisiähän ne ovat. Iltapäiväkunnossaan ukkelit tykkäsivät iskeä nuoren pojan kanssa juttua ja heittää tikkaa (ja hävitä). Numminen on muualla todennut, että keskikaljabaarit ovat pelastaneet monta ihmistä mielisairaalalta ja itsemurhalta ja siihen näkemykseen on helppo yhtyä. Se oli monelle ainoa sosiaalinen henkireikä. Ehkä se lama-aika on jotenkin muovannut lämmintä suhdettani baareihin sitten, eritoten hämäriin kellaribaareihin.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Radbrew Red Planet ja Kanavan Toivo Red Ale

Pienpanimokauppa Pienestä löytyi pari viikkoa takaperin myös kaarinalaisen Radbrew:n Mars-teemainen Red Planet "Rusty Ale" sekä tuoreen vääksyläisen Kanavan Panimon Toivo red ale. Koska karkeasti nämä sattuvat samaan lohkoon, pistetään ne vastakkain.

Speksien puolesta Kanavan Toivo on hitusen keveämpi 4,5% ja Radbrewn tuote sitten "täydet" 4,7%. Radbrew kertoo pullon kyljessä myös ibu-pisteiksi 25 ja ainesosat hiivaa myöten.

Ulkonäön puolesta Red Planet on tummempi, ruskeampi ja siihen muodostuu tuhdimpi vaahto, siinä missä Toivo pärjäilee kuparisemmalla värillä ja sormellisella vaahtoa. Kummankin vaahto on melko kestävää. Molemmat sameita ja suodattamattomia. Vaahdon mitalla voitto Red Planetille.

Tuoksussa ei oikein kummallakaan pisteet ropise. Toivo on aluksi miellyttävähkö, karamellinen, leipäinen, karhean maltainen. Pieni märän koiran virhetuoksu siinä kuitenkin häiritsee aluksi, mutta loppua kohti haihtuu onneksi pois eikä ota määräävää roolia.

Red Planet puolestaan tökkää heti voimakkaalla marjaisella tuoksulla, joka ei liiemmin viettele. Jos nyt kotipanijan silmällä voin pullon aineosista jotain päätellä, niin tämä tuskin on ollut harkittua. Virhe lievenee juodessa ensin mustikkaiseksi marjaksi ja sitten yhdistyy tumman maltaan kanssa melkein miellyttäväksi makeaksi hedelmäsuklaaksi. Selkeät marjaiset esterit kuitenkin ovat pinnassa ja muiden tuoksujen hakeminen on työn ja tuskan takana. Vaikka joissain oluttyyleissä se voisi jopa tässä määrin toimiakin, tällaisessa ensi sijassa maltaisessa oluessa se vain häiritsee todella pahasti.

Tuoksusta siis vähemmän miinusta Toivolle.

Kanavan Toivo on ohuempi, kepeämpi, enempi sellainen katkeraan puraisuun pohjaava luonne, joskin silti maltainen, hieman karamellinen kokemus, jossa on juotavuus on kunnossa. Ihan jees. Red Planet taas pyrkii olemaan vahvuuttaan täyteläisempi onnistuen siinä suht hyvin. Ikävä kyllä yliampuva hedelmäisyys vaivaa maussakin ja teoriassa ihan muhevan suklainen ja karamellinen maltaisuus jää pahasti sen jalkoihin. Katkerointi on kohdallaan ja sinällään alla on ihan potentiaalisesti herkullinen olut.

Mitä näistä nyt sanoisi. Näiden perusteella voisin ehkä ostaa Kanavan tuotteita uudestaankin kokeiluun. Sen sijaan jos en olisi aiemmin juonut Radbrew'lta erinomaisia tuotteita ja tietäisi, että sieltä voi tulla herkkuakin, tämä jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kokeiluksi. Ei virhemaku aivan niin paha ollut, että olisin olutta välittömästi viemäriin kaatanut, mutta kyllä sen voi silti sanoa pilanneen ihan potentiaalisen oluen.

---

Olisi mukava sanoa, että onpas todella poikkeuksellista saada virheellisiä oluita, mutta vähän turhan yleistä tämä laadun heittely monilla kotimaisilla pienpanimoilla on. Buumi on pari vuotta vanha ja jo nyt minulla on muutama ns. no-go-panimo, joiden tuotteita en osta. Ei siksi, etteivätkö oluet olisi mielenkiintoisia tai ettei niissä olisi ajatusta, vaan siksi, etten voi perustella itselleni neljän euron arpaa. Arpaa, josta saa joko siedettävän oluen tai valmistusvirheiden pilaamaa sontaa.

Pienelle ja etenkin aloittevalle panimolle oluen dumppaaminen voi olla kallis paukku, joten ymmärrän, ettei sitä haluta tehdä. Ensivaikutelmaa ei silti luoda kuin kerran ja menetetyn luottamuksen palauttaminen on hankalaa. Eikä se vaikutelma ensikertalaisella kokeilijalla välttämättä kohdistu vain juuri siihen panimoon vaan kaikkiin pienpanimoihin.

lauantai 27. elokuuta 2016

Mustan Virran Panimo St. Olaf Pale Ale


St. Olaf Pale Ale
Panimo: Mustan Virran Panimo
Maa: Suomi

Tyyli: (American) Pale Ale
Alkoholia: 4,7%

Pisteet: 4/5
Lyhyesti: Erinomaisesti tasapainossa oleva, juotava ja simppeli pale ale.

Olin Pienessä, tai siis... Olin käymässä avajaispäivänä uudessa "Pien"-olutkaupassa ja ostin muutaman oluen mukaan. Koska kaupan myyntivaltti on kaikki suomalaiset pienpanimo-oluet (kauppavahvuiset), keskityin tietenkin niihin, joita ei tavallisesti Helsingistä saa.

Ensimmäisenä testiin Savonlinnalaisen Mustan Virran Panimo St.Olaf Pale Ale. Parasta ennen -leimat olivat kai korkissa, jonka tietysti heitin menemään. Olut oli tuotu kauppaan kai vielä samana päivänä, joten suhteellisen tuoretta pitäisi olla. Suosittelen kauppaa muutenkin. Tämä on myös juotu muutama päivä ostamisesta, arvio jäi vain notkumaan "backlogiin" matkustelun sun muun takia.

Tämähän sai kivasti ilmaista mainosta kun Olvi lähti suojelemaan tuotemerkkiään. Oluen nimi piti olla alunperin Olavi, mikä on kuulemma liian lähellä Olvia. Ymmärrän tuotemerkin suojelemisen tarpeen, mutta ehkä nyt vähän mentiin liiallisuuksiin kuitenkin, kyseessä on kuitenkin tavallinen miehen erisnimi. Mustalla Virralla ei lähdetty riitelemään ja oluesta tuli St. Olaf. Vähän jo odotin, että panimolta tulisi musta schlager-olut nimeltä "Virran Olavi", mutta ei kai sitten.

Savonlinnalaisten oluet on jääneet liian kauas koilliseen aiemmin, mutta somessa olen ihastellut panimon meininkiä. Etiketit on komeita, pullot silmiin pistäviä ja vanhana nörttinä aina vähän lämmittää kun markkinoinnissa käytetään ritaria ja linnoja. Siksi minä Lahden Sinistäkin aikoinaan halusin maistaa kun siinä oli se kypärä.

Nyt kun pullon sai ihan kouraan asti, niin tämähän on söpöin puteli ikinä. Haluaisin ostaa näitä vain sen takia, että voisin pullottaa kotiolueni pelkästään näihin ja Orval-pulloihin. Jamaikalainen Red Stripehän erityisesti tunnetaan vastaavista lyhyistä pullukoista pulloistaan, mutta koska Red Stripe on melko mielikuvitukseton ja Suomessa ylihintainen hellelager, ei sitä tule juuri ostettua.

Pakkaus ja markkinointi on sivuseikka jos tuote ei toimi. Katsotaanpa siis sisuksiin. Ilmeisesti single hop - olut Citralla tehtynä ja vaaleaa alea. Ei ole ainakaan lähdetty liikoja kikkailemaan lippulaivatuotteella, hyvä niin. Muhkea tiivis vitivalkoinen vaahto samean tumman kultaisen oluen päällä. Aika kaunis.

Mainio tuoksu. Citran jenkkihumalaisuutta, mutta sopivan hillitysti. Itse asiassa sitruksisuus on suorastaan kevyt. Leipäinen vilja pääsee esiin hyvin ja humalan metsäaromit lähinnä tukevat sitä. Rungoltaan kevyt, muttei vetinen. Juotavuus kunnossa. Maussa alehiivan hedelmäinen käymistuote ja leipäinen mallas läppäävät kättä ja poistuvat sitten taustalle tasaisesti nousevan katkeron tieltä. Yrttinen, jopa pippurinen katkero. Hyvä tasapaino.

Yksinkertainen on kaunista sanotaan. Tässä on kepeä, raikas jenkkityylin pale ale, jossa jokainen ainesosa pääsee kauniisti esille ja tasapaino niiden välillä on kunnossa. Ottaisin saunaan, tai kauniina päivänä terassille. Erinomainen ensituote. Olispa kaikilla näin hyvä debyytti. 4/5

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Lontoo ja Great British Beer Festival 2016 - Osa 2

Tapahtui edellisessä jaksossa: Törppö oli jättänyt festarit taakseen, suuntanaan panimo.

Fuller's


Fuller'sin panimo on kuuluisa lontoolaisuudestaan, joten olutmatkalla Lontooseen olisi tietenkin käytävä siellä. Sitäpaitsi se on itselleni ehkä se kaikkein tärkein panimo. Fuller's meinasikin järjestää sitten reissun isoimman pettymyksen jo viikkoja ennen matkaa. Olin hyvissä ajoin varannut perjantaiksi aamupäivälle panimokierroksen tuohon itselleni ehkä Orvalin rinnalla pyhimpään panimoon.

Noh, Fuller's otti ja pisti paikan elokuun kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi remonttiin. Tarjottiin voucheria tai uutta aikaa. Joopa joo. Haistakee. Kaksi viikkoa kestäneen vastauksen jälkeen panimo sitten kertoikin, että Panimon The Hock Cellar -baari olisi kiinni, mutta perjantaille oli iltapäivälle ylimääräinen "one-off"-kierros järjestymässä. Pääsisin sinne. Parempi kuin ei kierrosta. Kierrosta tänä syksynä suunnitteleville tiedoksi, että remontteja on lisää syksyllä. Kannattaa tarkastaa panimon sivut ennen lähtöä.

Suuntasin siis kesken festaripäivän Fuller'sille Chiswickiin. Matka ei ollut pitkä, lyhyempi kuin olin kartasta arvellut. Black cab toikin paikalle sen verran ajoissa, että ehdin pistäytyä panimoalueen kulmassa olevassa The Fox and Hounds - pubis... hetkinen... siis The Mawson Arms -pubissa. Fuller'sin pubeista osalla on kumma kettumetsästys-kyltti, joka ilmeisesti kertoo pubin olevan tietynlainen. Ei oikein selvinnyt millainen, mutta on sen verran nimikyltiltä näyttävä lätkä, että vähemmästäkin sekoaa.

Sisällä oli panimon työntekijöitä oluella, olihan jo perjantai ja kellokin puoli kolme ja kaikkea. Suojaliiveissä ja tuoppi kädessä juttu tuntui lentävän. Televisiossa soudettiin. Ketään ei kiinnostanut. Sain tilattua ukkeleiden välistä itselleni ESB:n. Istahdin nahkatuoliin ja aloin nautiskelemaan. Ei nimittäin ollut panimon oman pubin ESB kauhean hapettunutta tai märkäkoiraista tai metallista. Se oli juuri sitä mitä pitikin. Suupielet hiipivät kohti korvia.

Yritin etsiä panimokierroksen ja hortoiltuani panimon kauppaan sieltä ohjattiin takaisin pubiin. Opas haali ryhmän kokoon. Homma alkoi lupaavasti. Töistä poistuvat tyypit naureskelivat vahingoniloisesti oppaan krapulalle, jonka tämä oli hankkinut olutfestareilta. Toiset tyypit seurasivat perästä ja ilmoittivat, että osa oluista oli jotenkin päässyt loppumaan maisteluhuoneelta. Perjantai ja kello jo kolme ja kaikkea. Opas kertoi, että perjantai on panimolla vähän sellainen "POETS day" eli "Piss Off Early, Tomorrow's Saturday".

Kierros oli sellainen kuin nyt panimokierrokset ovat. Kuultiin vähän historiaa, maisteltiin maltaita, haisteltiin humalia, katseltiin laitteita ja lopuksi maisteltiin vähän oluita. Hintansa väärti ja mielenkiintoinen. Fuller'silla oli säilytetty vanhoja historiallisia valmistuslaitteita kierroksen iloksi, niistä iänikuiset mallasmyllyt olivat edelleen käytössä. Uudemmat laitteet olivat automaattisia ja rosteriteräksisen hengettömiä. Opas veti luonnollisen hauskana kaverina kierroksen varmuudella, huolimatta jälkitaudistaan. Lopuksi The Hock Cellarin korvikkeeksi hoidetussa toisessa maisteluhuoneessa (jossa siis oli hanat ja kaikki, kai sitä panimolla muutama hanarivistö pitää olla...) sai maistella niitä tuotteita mitä siellä sattui olemaan. Uutuustuote Montana Red oli kovin rajusti jenkkihumalainen red ale, selkeästi muotiolut craft-markkinoille. Raa'an pellettimäinen humala muistutti Koffin APAsta, vaikka muuten olut olikin luonteikkaampi. Onneksi olin juonut ESBin pubissa. Sitä kun ei ollut saatavilla, niin kuin olin unelmoinut.


Kuvatessani ominaispainomittareita
tajusin olevani ehkä kierroksen
nörtein.
Oppihan siellä muutamia asioita. Ensinnäkin Fuller'sin panimolaitteisto oli paljon pienempi kuin olin olettanut. Jotenkin kun ajattelee miten näkyvä panimo se on Englannissa ja pohjoismaissakin, oletin operaation massiivisemmaksi. Kyseessä on kuitenkin yli 200 tuhatta tynnyriä (n.30 miljoonaa litraa, jos nyt en ole taas väärässä) vuodessa olutta ulos tuuttaava panimo. Laitos oli toki teollinen, eikä mikään junasillan alle mahdutettu mikropanimo, mutta silti jotenkin hillitty ja käsityskyvyn sisään mahtuva muutamine keittoastioineen. Opin myös, että muutama vuosi sitten lanseerattu Frontier -lager on Fuller'sin toiseksi suosituin olut tätä nykyä. Ja, että Frontierin etikettiin on sijoitettu sana "craft", koska se on maaginen ja mahdollistaa ottamaan oluesta 20% kovempaa hintaa*.

Näillä hinnoilla alan jo harkita möisikö
itse viisi vuotta säilytellyn Vintage Alen pois...
Ennen lähtöä käväisin vielä uudestaan panimokaupassa. Kaupassa oli siis suht hyvin panimon pullotuotteita tarjolla, mukaan lukien Vintage Alen vanhoja vuosikertoja ja tietenkin kaikenlaista krääsää ja yllättäen myös paljon viiniä (???). Hinnat olivat sen verran turistiset, ettei tullut hirveän paljon ostoksia tehtyä. Nappasin silti mukaan uuden Past Master's sarjan oatmeal stoutin ja Brewer's Reserve -sarjan no.5:n, joka jäi taannoin juomatta.

Olin kysynyt oppaalta neuvoa, miten pääsisi helpommin julkisilla takaisin Olympiaan. Oppaan neuvoja (epäilemättä väärin) seuraten päädyin kävelemään pari kilometriä Hammersmithiin, josta viimein löysin sen bussin, minkä piti lähteä panimon läheltä. Tulipahan hankittua jano festareille.

Great British Beer Festival (taas)


Parin tunnin aikana festareilla oli kierrokset nousseet. Työn ikeestä irtautuneet lontoolaiset olivat täyttäneet hallit ja tunnelma alkoi olla vahvasti koholla. Menin ensi töikseni syömään. Yksi ruokakoju mainosti isosti REAL SAUSAGES REAL MASH, pakko kai sitä on sitten kokeilla yksi bangers and mash kun se kerran niin helvetin aitoa on. Kuuden punnan seutuvilla ollut hinta tarjoili makkaran, ruskeaa kastiketta ja perunamuusia. No nyt ollaan keripukkiannosten ytimessä. Muussi oli täysin mautonta, muu ruoka ok.

Muuten festareiden ruokatarjonta oli mielestäni valikoimaltaan pääosin ns. "mättöä" mutta sitä oli hyvin monen sorttista. Makkaroiden ja muussien lisäksi oli muuta perinteistä brittievästä: Piiraita, cornish pastyja, skottimunia, paistia, tikka masalaa. Kaikenlaisia leivän väliin tungettuja lihoja oli erinäisiä: Hampurilaisia, hodareita, nautapanineja, philly cheesesteakia. Pientä etnistä väriä meksikolaisen, japanilaisen ja tietenkin intialaisen kautta. Käytännössä jos suomalaisen festarin tarjonta olisi noin kymmenen kertaa isompi, se olisi varmaan jotain samanlaista. Sen sijaan snäksitarjonnassa oltiin ihan eri tasolla, ständeiltä löytyi juustovalikoimaa, suklaita, tapaksia, chorizoa, peperamia, etikkamunia, possunnahkaraksuja (pork scratchings), kuivalihaa, sipsejä**... Vähintään tuollaisen juustotiskin toivoisin ilmestyvän suomalaisillekin festareille.

Tämä on festareiden käsitys
1/3 - pintista.
Tunkiessani muusia naamaan, alkoi jostain festareiden toiselta laidalta lähestyä valtava mölinä. "Yeeeeeeeeeeeee!!!" huuto tuli kohdalleni ja jatkui läpi hallin kuin stadionaalto. Sekunnin verran hämmensi ensimmäisellä kerralla, kunnes totesin, että hyvä meininki. Muutaman huutoaallon jälkeen satuin olemaan vieressä kun joku para rikkoi lasinsa ja ympärillä olevat aloittivat huudon. En tiedä liittyivätkö muutkin huudot sirpaleisiin, mutta tunnelmaa niistä tuli.

Hain perryä. Puolivahingossa satuin juuri festareiden voittajan Hartland Farmhouse Perryn kohdalle ensimmäisenä. Olipas muuten mainio juoma. Siinä oli raikkaan päärynän makeuden lisäksi mahtavaa jopa viskimäistä tunnelmaa. Vaihdoin sitten takaisin mildeihin, sillä perryissä tuppasi olemaan potkua melko lailla. Join lauantaina toisen, Cromwellin Cavalier Perryn, joka sitten olikin voittajaan verrattuna melko mitätön esitys. Siihen perryn testailut jäivätkin. Ei vain ollut aikaa kaikkeen.

Pohdin muutaman mildin ääressä brittien suhtautumista humalaan. Britithän ovat suomalaisten tavoin humalahakuista kansaa. Binge drinking on ongelma molemmissa maissa. On kuitenkin pieni ero siinä miten päihtymiseen suhtaudutaan. Suomessa siihen liittyy ilonpidon lisäksi virallinen määrä häpeää. Ei suomalainen turistiopas koskaan myöntäisi iloisesti vitsaillen olevansa vähän eilisen jäljiltä hapokkaassa kunnossa. Suomessa kännistä voi iskea vitsiä, niin pitkään kuin se on jonkun ulkopuolisen tai sketsihahmon känni. Omasta humalassa olemisesta voi laskea leikkiä enintään kavereiden kesken. Sellainen julkinen vapautuneisuus ja itseironisuus puuttuu, niin kuin toki kotimaisesta jäyhyydestä yleensäkin.

Oikeastaan halusin illan viimeiseksi amerikkalaisen
cask alen, mutta siinä kävi näin.
Myös panimokulttuurin ero on erikoinen silkan väestömäärän ja -tiheyden takia. Briteissä on 65 miljoonaa ihmistä. Jossain alueeltaan Kuopion kokoisessa Kentin kreivikunnassa on puolitoista miljoonaa asukasta ilman mitään suurkaupunkeja. Siinä saa pienikin paikallispanimo asiakaskuntaa pienellä vaivalla vähän eri malliin kuin jossain Pohjois-Savon perämetsässä.

Camran festarikaupan "Beer not fit to drink" osasto keräilijöille.
Totesin olevani selkeästi päihtyneessä tilassa itsekin kun tämmöisiä syvennyn pohtimaan. Ehkä oli aika ottaa illan viimeinen. Kävin vaihtelun vuoksi amerikkalaisen Firestone Walkerin DBA:n. Oluen kanssa haahuilin CAMRAn toiseen kauppakoppiin, jossa myytiin erinäistä keräilysälää. Pinssejä, baariliinoja, tuhkakuppeja ja sen sellaista. Olin aiemmin päivällä bongannut siellä Michael Jacksonin ensimmäisen olutkirjan The World Guide to Beer, olikohan vielä oikein ensipainos. Harkintakyky pehmenneenä halusin sen nyt ostaa, mutta oli mokoma jo myyty. Korvaukseksi bongasin pöydältä Courage Imperial Stoutin vuodelta 2013. Viisi puntaa, mitä helvettiä? Olutta mainostetaan imperial stoutien isänä (tosin se on vähän niin ja näin). Ostin pois. Se olikin mainio lopetus illalle. Kunnes muistin, etten ollut varannut ruumalaukkua paluumatkalle ja tuliaispulloista tulisikin vähän hintavammat kuin luulin.

Hotellilla tuumasin juustopurilaisen makuinen maissilastu suussani, että "Kannatti lähteä" ja nukahdin.

Seuraavan päivän festaroinneista ei oikestaan ole isompaa lisättävää. Keskityin hyvin täsmällisesti maistelemaan muutamia kilpailussa menestyneitä mildeja ja bittereitä tyylinmukaisesti. Niihin palaan Tutustutaan Tyyleihin -jutussa. Lauantai on GBBF:ssä vähän jämäpäivä, se sulkeekin jo ennen iltaseitsemää. Lähdin itse jo parin tunnin jälkeen.

Kaiken kaikkiaan GBBF:stä jäi hyvä fiilis. Lasinpesu- tai vesipisteitä festareilla ei ollut lainkaan, jos vessoja ei lasketa, mikä oli merkittävä miinus. Muuten meininki oli oikein hauska. "World's biggest pub" ei ole ihan väärä kuvaus. Jotain panimoita jäin kaipaamaan. Eritoten yhtä lempipanimoani Samuel Smithiä. Myös Shepherd Neamen poissaolosta vähän yllätyin.

Oli aika siirtyä lauantain pääohjelmanumeroon. Pieneen pubikierrokseen.

Pubikierros - Eritteitä ja erehdyksiä


Lontoossa ei voi kävellä korttelia ilman, että törmää pubiin. Niistä muutaman käymisen arvoisen valikoiminen on tietysti vähän hankalaa kun ei mistään mitään tiedä. Hyllyssäni on Camran Good Beer Guide 2009, josta olisi voinut olla apua. Vuosittain julkaistu opus kun suosittelee hyviä pubeja, joista saa taatusti hyvää cask alea. Caskia olisi kuitenkin maisteltu festareilla vaikka kuinka, niinpä otin suunnittellessa erilaisen lähestymiskulman. Mitään aitoja paikallispubeja ei jaksaisi lähteä kauas ihmisten asuinalueille kiertämään ja eksymään. Pitäisi pysytellä suht hyvin keskisessä Lontoossa. Kiertäisin siis historiallisia pubeja. Sellaisia, joissa olisi jossain määrin autenttinen vanhan ajan fiilis ja sisuskalut. Camralla on toki siihenkin oma listansa.

Bottledog
Tökin pubeja karttaan ja Farringdon Streetin lähistölle tuntui muodostuvan näppärä viiden pubin putki, kun lähtisi Blackfriar's Bridgeltä: The Black Friar - Ye Olde Cheshire Cheese - The Viaduct Tavern - Ye Olde Mitre - Jerusalem Tavern. Erityisesti viimeinen kiinnosti, sillä Martyn Cornell kehui sen rekonstruktiota Strange Tales of Ale -kirjassaan. Sitä paitsi samalla kun siellä päin pyöri, voisi tunnollisena turistina tsekata St. Paulin katedraalin. Pubit ja alueen tuntevat voivatkin jo arvata millä lailla homma lopulta meni aivan käsille.

Ajelin kuitenkin ensiksi kohti pullokauppaa. Kun näitä pulloja nyt kerran on ruumaan asti hankittu, oli sama hankkia muutama lisää. Matkanvarrelle järkevimmin (kai) kohdistin Brewdogin Bottledog -kaupan. Kiva pikkuputiikki vähän syrjässä. Paikallista craft-kamaa paljon, amerikkalaista vähintään yhtä paljon ja belgialaista klassikkoa lisäksi. Harvinaisempaakin erikoiserää. Pienen kiertotien arvoinen mesta. Saaliiksi jäi yksi harvinainen erikoisuus (Sireniltä), yksi varma tuttu (Kerneliltä) ja yksi uusi tuntematon (Pressure Dropilta).

The Black Friar
Sitten kohti Thamesia ja katedraalin kautta The Blackfriariin eli Mustaan Munkkiin. Alueen nimi on vanhan luostarin mukaan Blackfriars, pubin tienoilta lähtee yli Blackfriar's Bridge ja pubia vastapäätä on The Blackfriar House. Hanassa ei ikävä kyllä ollut Inveralmondin Blackfriar -olutta. Eikä edes Hiisi/Donut Islandin Mustaa Munkkia. Yrittäisivät edes, englantilaiset.

Erikoisen mallisen talon kulmassa pojottaa seisoa iso iloinen musta munkkipatsas, josta mestan tunnistaa helposti. Sen tunnistaa myös siitä, että se on läpeensä täynnä turisteja. Terassi pullollaan, sisätilat myös. Pubi kuuluu Nicholson's pubiketjuun. Otin ketjun oman pale alen hanasta. Valmistajana cornwallilainen St.Austell's joka jäi festareilta mieleen lähinnä äänekkäintä musiikkia soittavana tiskinä. Ihan kiva perusbitteri.

Jollain ihmeen tuurilla onnistuin löytämään istumapaikan. Turistit ahdistaa, etenkin kanssaturistina. Tunnelma oli siksi vähän ankea. Katsellaanpa nyt sitten suojellun talon historiallista sisustusta. Munkkeja seinillä, melko viktoriaanisen mauttomasti marmoripintaa niin tiskissä kuin seinissäkin. Pubi on myös melko pieni. En käynyt ruokapuolella, mutta baarin puolelta sekin vaikutti hyvin pikkuiselta. Varmasti ihan kiva baari, jos siellä mahtuisi olemaan.

Vähän kammotti seuraava kohde. Ye Olde Cheshire Cheese kun on ehkä yksi maailman tunnetuimpia pubeja. Se on uudelleenrakennettu heti Lontoon palon jälkeen 1667, eli ihan just äsken. Sen vakioasiakkaisiin on kuulunut (mm.) sellaisia ukkeleita kuin Charles Dickens, Mark Twain ja P.G.Wodehouse. Se on myös autenttisessa aikansa kuosissa. Tästä johtuen se olisi tarinain mukaan myös ihan helvetillinen turistirysä. Ei muuten kannata sekoittaa jossain Towerin lähellä olevaan The Cheshire Cheeseen.

Pienellä sivukujalla Fleet Streetiltä oleva mesta on kyllä hyvin autenttisen oloinen, pakko myöntää. Katutasossa on pieni pimeähkö huone, jossa on baaritiski. Pubi on Samuel Smithin panimon pubi ja olut sen mukaan erinomaista. Otin tuopillisen Old Brewery Bitteriä ja läksin tutkimaan alempia kerroksia. Yllätykseksi baarissa oli melko väljää, turistejakin bongasin alle kymmenen. Ahtaita portaita pääsee kiemurteleviin kellarikerroksiin, joissa on asiakkaille pieniä huoneita pöytineen ja tunnelmaa vaikka muille jakaa. Onhan siinä sellainen kevyt "museopubi matkaajille"-henki, enkä usko, että paikka on nykyisin kenenkään paikallisen vakimesta, mutta kerrankos sitä nyt paikallismuseossa käy kaljalla. Kellarikerrosten seinät on maalattu/kalkittu valkoiseksi ja jokainen ääni kaikuu. Sen kautta jostain syvemmältä kuului möykkää.

Istahdin pienen pöydän ääreen keikkuvalle tuolille holvikaaren alle ja fiilistelin. Sitä häiritsi vielä syvemmältä parin minuutin välein noussut valtava mölinä, joka päättyi lähes yhtä kovaääniseen hiljaisuuden suhisteluun. Siellä oltiin muuten ihan kunnolla lärvit puoli viideltä iltapäivällä. Hetkisen möykkää kuunneltuani uteliaisuus voitti. Pitää mennä näkemään tämä porukka ja olihan alemmat kerrokset näkemättä muutenkin.

Pohjimmaisessa huoneessa oli muutama isompi pöytä ja baaritiski. Keskimmäisessä ns. pääpöydässä istui laumallinen nuoria varakkaan ja yläluokkaisen näköisiä kolleja. Kaikilla päällään sellaiset pikkutakit, jotka luultavasti maksavat enemmän kuin meikäläisen kuukausipalkka. Joka ikinen porukasta oli vetänyt aivan holtittomat naamat ja möykkä oli sen mukainen. Baarimikko näytti kärsivältä.

Kun istuin naapuripöytään tarkkailemaan tilannetta, bilepöydän kulmalla tapahtui jotain. Tyypit yrittivät kovasti piilotella tilannetta baaritiskin vaanivalta katseelta. Tarkkailukulmastani ihmettelin, että ilmeisesti siinä kaadetaan tuoppiin omasta taskusta vähän vahvik.... ei. Sälli kusee tuoppiin. Meinasin revetä ääneen, mutta onneksi oli olutta peittämään reaktio. Wee & Tan nostettiin sitten pöytään ja sitä kilvan nuuhkittiin ja naurettiin, kunnes joku veti esiin kahdeksansivuisen nopan. Mitä perkeleen helvettiä nyt taas? Meininki oli hetktistä ja kännistä, mutta ilmeisesti nopalla valittiin cocktailille juoja, joka tietenkin kieltäytyi. Niinpä alkoi mahdoton painostus. Tuumin, etten halua nähdä loppuratkaisua, vedin tuoppini loppuun ja poistuin.

Ulkona kuvasin vielä baarin kylttejä kun porukka ulostui pikkuhiljaa pubista. "I'm already completely shitfaced" sanoi yksi huolestuneena. "I'm shitfaced too" osallistui toinen olemisen tuskaan. Epäilin itsekseni, ettei shit ollut nyt oikea erite tähän tilanteeseen. Yksi tyyppi koputti minua olkapäälle. Kuva pitäisi saada of the boys. Mikäpäs siinä. Kuvat otettiin, kätteleminen arvelutti. Sinne ne sitten menivät Lontoon iltapäivään, kusenjuojat. Epäilemättä tulevia poliitikkoja.

Varmaan ihan kiva paikka tai jotain.
Kohti The Viaduct Tavernia. Se oli kiinni. Minua oli varoitettu, että tämä keskustan alue on viikonloppuisin ihan kuollut, mutten sentään pubien olettanut olevan lauantaina kiinni. En ollut edes vaivautunut tarkistamaan. Google lauloi, että kiinnihän ne ovat kaikki loputkin. Näin ei kyllä toimi osuuskaupan väki. Mitäs nyt? Hortoilin takaisinpäin ja pysähdyin tuumimaan tilannetta yhdelle matkalla olleeseen avoimeen peruspubiin. Vilkuilin pubikarttaani ja päätin lopulta lähteä Lamb and Flagiin. Se tosin olisi Covent Gardenissa keskellä ruuhkaisinta Lontoota, mutta siitä voisi jatkaa sitten lännemmäs. Kävelin metrolle St.Pauliin ja matkalla maassa oli laatta, jossa luki sanat "Temple Bar". Niin, sellainenhan on... Dublinissakin... ja siellä on Porterh... Hei Lontoossakin on Porterhouse! Ja sehän on juuri siellä minne olen menossa! Tämä, jos mikä oli merkki.



Koluttuani Covent Gardenin metroaseman järkyttävän pitkissä portaissa itseni puolikuolleeksi, piipahdin vielä siellä Lamb & Flagissa enemmän vedellä kuin oluella. Kiva mesta ja vanhanaikasessa ilmeessa, mutta lauantai-illan ratoksi niin täynnä iltaa viettävää porukkaa, ettei siellä juuri viihtynyt. Vieressä oli myös The Round House, jonka tunnistin siksi, että join siellä aikoinaan ensimmäisen Old Peculierini. Se oli, jos mahdollista, vielä enemmän täynnä. En edes yrittänyt sisään etsimään Theakstonin ihmettä. Parin korttelin takaa paljastui Porterhouse.

Porterhouse on siis irlantilainen panimo ja pubiketju. Sen oluita saa paikoin suomestakin. Ainakin kalaravintoloissa on ollut panimon mainiota Plain-porteria ja paria muutakin tarjolla. Itselleni Porterhouse on tärkeä paikka, sillä Dublinissa asuessani olutharrastuksen alkuaikoina sain siellä melko vahvan koulutuksen oluen maailmaan. Pubin valikoima vaikutti silloin hurjalta. Nykyään se vaikuttaa lähinnä siltä, että mahdollisimman monesta maasta on kerätty vaaleaa lageria. Mutta viis niistä, sillä panimon omat oluet ovat niin rautaisia, ettei muita tarvitsisi. Etenkin aivan maaginen Oyster Stout, yksi kaikkien aikojen lempioluitani. Jos olette tilanneet sitä pullossa jostain, unohtakaa se, se on aivan helvetillistä kuraa. Porterhouse Oyster jos mikä pitää saada hanasta.

Lontoon Porterhouse on toki hyvin ruuhkaisella ja turistisella alueella, kuten emobaarinsa Dublinissakin*^ ja siten aika täynnä. Suurin osa oli kuitenkin kertynyt terassille, kompleksin baarin uumenista löytyi tilaa. Olin käynyt Lontoon pisteessä ennenkin, mutten muistanut miten lähelle se oli tunnelmaltaan saatu emobaariaan. Baarimeininki oli katossa. Se ei ollut niinkään kaiken ylilyövää möykkää vaan pubin eri koloista ja huoneista kuuluvaa rentoa ilonpitoa. Televisiossa pyöri olympialaiset, mutta sitten hurlingia. Oyster stout oli ihanaa, täydellistä. Ehkä irlantilaiset sittenkin osaavat tämän pubihomman kaikkein parhaimmin, tuumin. Pitäisi käydä taas Dublinissa, arvelin. Onpas vain mahottoman mukavaa, mietin. Tilasin ruokaa ja nautin elämästä. Olutta meni ehkä toinenkin.

Korttelin päästä pääsee laskeutumaan Thamesin rannalle. Joki kääntyy niillä kohdin etelään. Etelässä pojotti tutun näköinen ympyrä ja vielä tutumman näköinen kellotorni, joita kohti suuntasin vakaalla useamman pubin kiertäneen turistin vainulla. Tarkistetaan nyt kun tänne asti on tultu. Siellä Big Ben seisoi kuin kuningatar konsanaan: Näyttävänä, yliprameana ja hyödyllisenä lähinnä turistien vetonaulaksi. Siirryin väsyneenä ja miellyttävästi päihtyneenä metroon ja ajoin länteen sillä aikaa kun Sodoman mustuus velloi taivaalla ja ihmisissä.

Ihan hyvä viikonloppu.

*Tämä oli luonnollisesti vitsi. Vai oliko?
**Britithän tunnetaan täysin perversseistä sipsimauistaan, joten aina siellä käydessä yritän bongata oudoimmat uutuudet. Tällä kertaa kaupasta löytyi juustopurilaisen makuisia maissilastuja, festareiden sponsori Pipersin tiskillä oli maistiaisena tismalleen chorizomakkaran makuisia sipsejä ja myös ehkä kaikkein oudoin maku koskaan: Unsalted. Siis maustamattomia, suolaamattomia perunalastuja. Joskus asioissa vain mennään liian pitkälle.
*^Muuten, Dublinin Porterhouseen kannattanee tutustua off-season aikoina kun Temple Bar ei ole aivan täynnä turistia. Omat parhaat kokemukset paikasta ovat Syys-Marraskuulta.