keskiviikko 24. elokuuta 2016

Lontoo ja Great British Beer Festival 2016 - Osa 2

Tapahtui edellisessä jaksossa: Törppö oli jättänyt festarit taakseen, suuntanaan panimo.

Fuller's


Fuller'sin panimo on kuuluisa lontoolaisuudestaan, joten olutmatkalla Lontooseen olisi tietenkin käytävä siellä. Sitäpaitsi se on itselleni ehkä se kaikkein tärkein panimo. Fuller's meinasikin järjestää sitten reissun isoimman pettymyksen jo viikkoja ennen matkaa. Olin hyvissä ajoin varannut perjantaiksi aamupäivälle panimokierroksen tuohon itselleni ehkä Orvalin rinnalla pyhimpään panimoon.

Noh, Fuller's otti ja pisti paikan elokuun kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi remonttiin. Tarjottiin voucheria tai uutta aikaa. Joopa joo. Haistakee. Kaksi viikkoa kestäneen vastauksen jälkeen panimo sitten kertoikin, että Panimon The Hock Cellar -baari olisi kiinni, mutta perjantaille oli iltapäivälle ylimääräinen "one-off"-kierros järjestymässä. Pääsisin sinne. Parempi kuin ei kierrosta. Kierrosta tänä syksynä suunnitteleville tiedoksi, että remontteja on lisää syksyllä. Kannattaa tarkastaa panimon sivut ennen lähtöä.

Suuntasin siis kesken festaripäivän Fuller'sille Chiswickiin. Matka ei ollut pitkä, lyhyempi kuin olin kartasta arvellut. Black cab toikin paikalle sen verran ajoissa, että ehdin pistäytyä panimoalueen kulmassa olevassa The Fox and Hounds - pubis... hetkinen... siis The Mawson Arms -pubissa. Fuller'sin pubeista osalla on kumma kettumetsästys-kyltti, joka ilmeisesti kertoo pubin olevan tietynlainen. Ei oikein selvinnyt millainen, mutta on sen verran nimikyltiltä näyttävä lätkä, että vähemmästäkin sekoaa.

Sisällä oli panimon työntekijöitä oluella, olihan jo perjantai ja kellokin puoli kolme ja kaikkea. Suojaliiveissä ja tuoppi kädessä juttu tuntui lentävän. Televisiossa soudettiin. Ketään ei kiinnostanut. Sain tilattua ukkeleiden välistä itselleni ESB:n. Istahdin nahkatuoliin ja aloin nautiskelemaan. Ei nimittäin ollut panimon oman pubin ESB kauhean hapettunutta tai märkäkoiraista tai metallista. Se oli juuri sitä mitä pitikin. Suupielet hiipivät kohti korvia.

Yritin etsiä panimokierroksen ja hortoiltuani panimon kauppaan sieltä ohjattiin takaisin pubiin. Opas haali ryhmän kokoon. Homma alkoi lupaavasti. Töistä poistuvat tyypit naureskelivat vahingoniloisesti oppaan krapulalle, jonka tämä oli hankkinut olutfestareilta. Toiset tyypit seurasivat perästä ja ilmoittivat, että osa oluista oli jotenkin päässyt loppumaan maisteluhuoneelta. Perjantai ja kello jo kolme ja kaikkea. Opas kertoi, että perjantai on panimolla vähän sellainen "POETS day" eli "Piss Off Early, Tomorrow's Saturday".

Kierros oli sellainen kuin nyt panimokierrokset ovat. Kuultiin vähän historiaa, maisteltiin maltaita, haisteltiin humalia, katseltiin laitteita ja lopuksi maisteltiin vähän oluita. Hintansa väärti ja mielenkiintoinen. Fuller'silla oli säilytetty vanhoja historiallisia valmistuslaitteita kierroksen iloksi, niistä iänikuiset mallasmyllyt olivat edelleen käytössä. Uudemmat laitteet olivat automaattisia ja rosteriteräksisen hengettömiä. Opas veti luonnollisen hauskana kaverina kierroksen varmuudella, huolimatta jälkitaudistaan. Lopuksi The Hock Cellarin korvikkeeksi hoidetussa toisessa maisteluhuoneessa (jossa siis oli hanat ja kaikki, kai sitä panimolla muutama hanarivistö pitää olla...) sai maistella niitä tuotteita mitä siellä sattui olemaan. Uutuustuote Montana Red oli kovin rajusti jenkkihumalainen red ale, selkeästi muotiolut craft-markkinoille. Raa'an pellettimäinen humala muistutti Koffin APAsta, vaikka muuten olut olikin luonteikkaampi. Onneksi olin juonut ESBin pubissa. Sitä kun ei ollut saatavilla, niin kuin olin unelmoinut.


Kuvatessani ominaispainomittareita
tajusin olevani ehkä kierroksen
nörtein.
Oppihan siellä muutamia asioita. Ensinnäkin Fuller'sin panimolaitteisto oli paljon pienempi kuin olin olettanut. Jotenkin kun ajattelee miten näkyvä panimo se on Englannissa ja pohjoismaissakin, oletin operaation massiivisemmaksi. Kyseessä on kuitenkin yli 200 tuhatta tynnyriä (n.30 miljoonaa litraa, jos nyt en ole taas väärässä) vuodessa olutta ulos tuuttaava panimo. Laitos oli toki teollinen, eikä mikään junasillan alle mahdutettu mikropanimo, mutta silti jotenkin hillitty ja käsityskyvyn sisään mahtuva muutamine keittoastioineen. Opin myös, että muutama vuosi sitten lanseerattu Frontier -lager on Fuller'sin toiseksi suosituin olut tätä nykyä. Ja, että Frontierin etikettiin on sijoitettu sana "craft", koska se on maaginen ja mahdollistaa ottamaan oluesta 20% kovempaa hintaa*.

Näillä hinnoilla alan jo harkita möisikö
itse viisi vuotta säilytellyn Vintage Alen pois...
Ennen lähtöä käväisin vielä uudestaan panimokaupassa. Kaupassa oli siis suht hyvin panimon pullotuotteita tarjolla, mukaan lukien Vintage Alen vanhoja vuosikertoja ja tietenkin kaikenlaista krääsää ja yllättäen myös paljon viiniä (???). Hinnat olivat sen verran turistiset, ettei tullut hirveän paljon ostoksia tehtyä. Nappasin silti mukaan uuden Past Master's sarjan oatmeal stoutin ja Brewer's Reserve -sarjan no.5:n, joka jäi taannoin juomatta.

Olin kysynyt oppaalta neuvoa, miten pääsisi helpommin julkisilla takaisin Olympiaan. Oppaan neuvoja (epäilemättä väärin) seuraten päädyin kävelemään pari kilometriä Hammersmithiin, josta viimein löysin sen bussin, minkä piti lähteä panimon läheltä. Tulipahan hankittua jano festareille.

Great British Beer Festival (taas)


Parin tunnin aikana festareilla oli kierrokset nousseet. Työn ikeestä irtautuneet lontoolaiset olivat täyttäneet hallit ja tunnelma alkoi olla vahvasti koholla. Menin ensi töikseni syömään. Yksi ruokakoju mainosti isosti REAL SAUSAGES REAL MASH, pakko kai sitä on sitten kokeilla yksi bangers and mash kun se kerran niin helvetin aitoa on. Kuuden punnan seutuvilla ollut hinta tarjoili makkaran, ruskeaa kastiketta ja perunamuusia. No nyt ollaan keripukkiannosten ytimessä. Muussi oli täysin mautonta, muu ruoka ok.

Muuten festareiden ruokatarjonta oli mielestäni valikoimaltaan pääosin ns. "mättöä" mutta sitä oli hyvin monen sorttista. Makkaroiden ja muussien lisäksi oli muuta perinteistä brittievästä: Piiraita, cornish pastyja, skottimunia, paistia, tikka masalaa. Kaikenlaisia leivän väliin tungettuja lihoja oli erinäisiä: Hampurilaisia, hodareita, nautapanineja, philly cheesesteakia. Pientä etnistä väriä meksikolaisen, japanilaisen ja tietenkin intialaisen kautta. Käytännössä jos suomalaisen festarin tarjonta olisi noin kymmenen kertaa isompi, se olisi varmaan jotain samanlaista. Sen sijaan snäksitarjonnassa oltiin ihan eri tasolla, ständeiltä löytyi juustovalikoimaa, suklaita, tapaksia, chorizoa, peperamia, etikkamunia, possunnahkaraksuja (pork scratchings), kuivalihaa, sipsejä**... Vähintään tuollaisen juustotiskin toivoisin ilmestyvän suomalaisillekin festareille.

Tämä on festareiden käsitys
1/3 - pintista.
Tunkiessani muusia naamaan, alkoi jostain festareiden toiselta laidalta lähestyä valtava mölinä. "Yeeeeeeeeeeeee!!!" huuto tuli kohdalleni ja jatkui läpi hallin kuin stadionaalto. Sekunnin verran hämmensi ensimmäisellä kerralla, kunnes totesin, että hyvä meininki. Muutaman huutoaallon jälkeen satuin olemaan vieressä kun joku para rikkoi lasinsa ja ympärillä olevat aloittivat huudon. En tiedä liittyivätkö muutkin huudot sirpaleisiin, mutta tunnelmaa niistä tuli.

Hain perryä. Puolivahingossa satuin juuri festareiden voittajan Hartland Farmhouse Perryn kohdalle ensimmäisenä. Olipas muuten mainio juoma. Siinä oli raikkaan päärynän makeuden lisäksi mahtavaa jopa viskimäistä tunnelmaa. Vaihdoin sitten takaisin mildeihin, sillä perryissä tuppasi olemaan potkua melko lailla. Join lauantaina toisen, Cromwellin Cavalier Perryn, joka sitten olikin voittajaan verrattuna melko mitätön esitys. Siihen perryn testailut jäivätkin. Ei vain ollut aikaa kaikkeen.

Pohdin muutaman mildin ääressä brittien suhtautumista humalaan. Britithän ovat suomalaisten tavoin humalahakuista kansaa. Binge drinking on ongelma molemmissa maissa. On kuitenkin pieni ero siinä miten päihtymiseen suhtaudutaan. Suomessa siihen liittyy ilonpidon lisäksi virallinen määrä häpeää. Ei suomalainen turistiopas koskaan myöntäisi iloisesti vitsaillen olevansa vähän eilisen jäljiltä hapokkaassa kunnossa. Suomessa kännistä voi iskea vitsiä, niin pitkään kuin se on jonkun ulkopuolisen tai sketsihahmon känni. Omasta humalassa olemisesta voi laskea leikkiä enintään kavereiden kesken. Sellainen julkinen vapautuneisuus ja itseironisuus puuttuu, niin kuin toki kotimaisesta jäyhyydestä yleensäkin.

Oikeastaan halusin illan viimeiseksi amerikkalaisen
cask alen, mutta siinä kävi näin.
Myös panimokulttuurin ero on erikoinen silkan väestömäärän ja -tiheyden takia. Briteissä on 65 miljoonaa ihmistä. Jossain alueeltaan Kuopion kokoisessa Kentin kreivikunnassa on puolitoista miljoonaa asukasta ilman mitään suurkaupunkeja. Siinä saa pienikin paikallispanimo asiakaskuntaa pienellä vaivalla vähän eri malliin kuin jossain Pohjois-Savon perämetsässä.

Camran festarikaupan "Beer not fit to drink" osasto keräilijöille.
Totesin olevani selkeästi päihtyneessä tilassa itsekin kun tämmöisiä syvennyn pohtimaan. Ehkä oli aika ottaa illan viimeinen. Kävin vaihtelun vuoksi amerikkalaisen Firestone Walkerin DBA:n. Oluen kanssa haahuilin CAMRAn toiseen kauppakoppiin, jossa myytiin erinäistä keräilysälää. Pinssejä, baariliinoja, tuhkakuppeja ja sen sellaista. Olin aiemmin päivällä bongannut siellä Michael Jacksonin ensimmäisen olutkirjan The World Guide to Beer, olikohan vielä oikein ensipainos. Harkintakyky pehmenneenä halusin sen nyt ostaa, mutta oli mokoma jo myyty. Korvaukseksi bongasin pöydältä Courage Imperial Stoutin vuodelta 2013. Viisi puntaa, mitä helvettiä? Olutta mainostetaan imperial stoutien isänä (tosin se on vähän niin ja näin). Ostin pois. Se olikin mainio lopetus illalle. Kunnes muistin, etten ollut varannut ruumalaukkua paluumatkalle ja tuliaispulloista tulisikin vähän hintavammat kuin luulin.

Hotellilla tuumasin juustopurilaisen makuinen maissilastu suussani, että "Kannatti lähteä" ja nukahdin.

Seuraavan päivän festaroinneista ei oikestaan ole isompaa lisättävää. Keskityin hyvin täsmällisesti maistelemaan muutamia kilpailussa menestyneitä mildeja ja bittereitä tyylinmukaisesti. Niihin palaan Tutustutaan Tyyleihin -jutussa. Lauantai on GBBF:ssä vähän jämäpäivä, se sulkeekin jo ennen iltaseitsemää. Lähdin itse jo parin tunnin jälkeen.

Kaiken kaikkiaan GBBF:stä jäi hyvä fiilis. Lasinpesu- tai vesipisteitä festareilla ei ollut lainkaan, jos vessoja ei lasketa, mikä oli merkittävä miinus. Muuten meininki oli oikein hauska. "World's biggest pub" ei ole ihan väärä kuvaus. Jotain panimoita jäin kaipaamaan. Eritoten yhtä lempipanimoani Samuel Smithiä. Myös Shepherd Neamen poissaolosta vähän yllätyin.

Oli aika siirtyä lauantain pääohjelmanumeroon. Pieneen pubikierrokseen.

Pubikierros - Eritteitä ja erehdyksiä


Lontoossa ei voi kävellä korttelia ilman, että törmää pubiin. Niistä muutaman käymisen arvoisen valikoiminen on tietysti vähän hankalaa kun ei mistään mitään tiedä. Hyllyssäni on Camran Good Beer Guide 2009, josta olisi voinut olla apua. Vuosittain julkaistu opus kun suosittelee hyviä pubeja, joista saa taatusti hyvää cask alea. Caskia olisi kuitenkin maisteltu festareilla vaikka kuinka, niinpä otin suunnittellessa erilaisen lähestymiskulman. Mitään aitoja paikallispubeja ei jaksaisi lähteä kauas ihmisten asuinalueille kiertämään ja eksymään. Pitäisi pysytellä suht hyvin keskisessä Lontoossa. Kiertäisin siis historiallisia pubeja. Sellaisia, joissa olisi jossain määrin autenttinen vanhan ajan fiilis ja sisuskalut. Camralla on toki siihenkin oma listansa.

Bottledog
Tökin pubeja karttaan ja Farringdon Streetin lähistölle tuntui muodostuvan näppärä viiden pubin putki, kun lähtisi Blackfriar's Bridgeltä: The Black Friar - Ye Olde Cheshire Cheese - The Viaduct Tavern - Ye Olde Mitre - Jerusalem Tavern. Erityisesti viimeinen kiinnosti, sillä Martyn Cornell kehui sen rekonstruktiota Strange Tales of Ale -kirjassaan. Sitä paitsi samalla kun siellä päin pyöri, voisi tunnollisena turistina tsekata St. Paulin katedraalin. Pubit ja alueen tuntevat voivatkin jo arvata millä lailla homma lopulta meni aivan käsille.

Ajelin kuitenkin ensiksi kohti pullokauppaa. Kun näitä pulloja nyt kerran on ruumaan asti hankittu, oli sama hankkia muutama lisää. Matkanvarrelle järkevimmin (kai) kohdistin Brewdogin Bottledog -kaupan. Kiva pikkuputiikki vähän syrjässä. Paikallista craft-kamaa paljon, amerikkalaista vähintään yhtä paljon ja belgialaista klassikkoa lisäksi. Harvinaisempaakin erikoiserää. Pienen kiertotien arvoinen mesta. Saaliiksi jäi yksi harvinainen erikoisuus (Sireniltä), yksi varma tuttu (Kerneliltä) ja yksi uusi tuntematon (Pressure Dropilta).

The Black Friar
Sitten kohti Thamesia ja katedraalin kautta The Blackfriariin eli Mustaan Munkkiin. Alueen nimi on vanhan luostarin mukaan Blackfriars, pubin tienoilta lähtee yli Blackfriar's Bridge ja pubia vastapäätä on The Blackfriar House. Hanassa ei ikävä kyllä ollut Inveralmondin Blackfriar -olutta. Eikä edes Hiisi/Donut Islandin Mustaa Munkkia. Yrittäisivät edes, englantilaiset.

Erikoisen mallisen talon kulmassa pojottaa seisoa iso iloinen musta munkkipatsas, josta mestan tunnistaa helposti. Sen tunnistaa myös siitä, että se on läpeensä täynnä turisteja. Terassi pullollaan, sisätilat myös. Pubi kuuluu Nicholson's pubiketjuun. Otin ketjun oman pale alen hanasta. Valmistajana cornwallilainen St.Austell's joka jäi festareilta mieleen lähinnä äänekkäintä musiikkia soittavana tiskinä. Ihan kiva perusbitteri.

Jollain ihmeen tuurilla onnistuin löytämään istumapaikan. Turistit ahdistaa, etenkin kanssaturistina. Tunnelma oli siksi vähän ankea. Katsellaanpa nyt sitten suojellun talon historiallista sisustusta. Munkkeja seinillä, melko viktoriaanisen mauttomasti marmoripintaa niin tiskissä kuin seinissäkin. Pubi on myös melko pieni. En käynyt ruokapuolella, mutta baarin puolelta sekin vaikutti hyvin pikkuiselta. Varmasti ihan kiva baari, jos siellä mahtuisi olemaan.

Vähän kammotti seuraava kohde. Ye Olde Cheshire Cheese kun on ehkä yksi maailman tunnetuimpia pubeja. Se on uudelleenrakennettu heti Lontoon palon jälkeen 1667, eli ihan just äsken. Sen vakioasiakkaisiin on kuulunut (mm.) sellaisia ukkeleita kuin Charles Dickens, Mark Twain ja P.G.Wodehouse. Se on myös autenttisessa aikansa kuosissa. Tästä johtuen se olisi tarinain mukaan myös ihan helvetillinen turistirysä. Ei muuten kannata sekoittaa jossain Towerin lähellä olevaan The Cheshire Cheeseen.

Pienellä sivukujalla Fleet Streetiltä oleva mesta on kyllä hyvin autenttisen oloinen, pakko myöntää. Katutasossa on pieni pimeähkö huone, jossa on baaritiski. Pubi on Samuel Smithin panimon pubi ja olut sen mukaan erinomaista. Otin tuopillisen Old Brewery Bitteriä ja läksin tutkimaan alempia kerroksia. Yllätykseksi baarissa oli melko väljää, turistejakin bongasin alle kymmenen. Ahtaita portaita pääsee kiemurteleviin kellarikerroksiin, joissa on asiakkaille pieniä huoneita pöytineen ja tunnelmaa vaikka muille jakaa. Onhan siinä sellainen kevyt "museopubi matkaajille"-henki, enkä usko, että paikka on nykyisin kenenkään paikallisen vakimesta, mutta kerrankos sitä nyt paikallismuseossa käy kaljalla. Kellarikerrosten seinät on maalattu/kalkittu valkoiseksi ja jokainen ääni kaikuu. Sen kautta jostain syvemmältä kuului möykkää.

Istahdin pienen pöydän ääreen keikkuvalle tuolille holvikaaren alle ja fiilistelin. Sitä häiritsi vielä syvemmältä parin minuutin välein noussut valtava mölinä, joka päättyi lähes yhtä kovaääniseen hiljaisuuden suhisteluun. Siellä oltiin muuten ihan kunnolla lärvit puoli viideltä iltapäivällä. Hetkisen möykkää kuunneltuani uteliaisuus voitti. Pitää mennä näkemään tämä porukka ja olihan alemmat kerrokset näkemättä muutenkin.

Pohjimmaisessa huoneessa oli muutama isompi pöytä ja baaritiski. Keskimmäisessä ns. pääpöydässä istui laumallinen nuoria varakkaan ja yläluokkaisen näköisiä kolleja. Kaikilla päällään sellaiset pikkutakit, jotka luultavasti maksavat enemmän kuin meikäläisen kuukausipalkka. Joka ikinen porukasta oli vetänyt aivan holtittomat naamat ja möykkä oli sen mukainen. Baarimikko näytti kärsivältä.

Kun istuin naapuripöytään tarkkailemaan tilannetta, bilepöydän kulmalla tapahtui jotain. Tyypit yrittivät kovasti piilotella tilannetta baaritiskin vaanivalta katseelta. Tarkkailukulmastani ihmettelin, että ilmeisesti siinä kaadetaan tuoppiin omasta taskusta vähän vahvik.... ei. Sälli kusee tuoppiin. Meinasin revetä ääneen, mutta onneksi oli olutta peittämään reaktio. Wee & Tan nostettiin sitten pöytään ja sitä kilvan nuuhkittiin ja naurettiin, kunnes joku veti esiin kahdeksansivuisen nopan. Mitä perkeleen helvettiä nyt taas? Meininki oli hetktistä ja kännistä, mutta ilmeisesti nopalla valittiin cocktailille juoja, joka tietenkin kieltäytyi. Niinpä alkoi mahdoton painostus. Tuumin, etten halua nähdä loppuratkaisua, vedin tuoppini loppuun ja poistuin.

Ulkona kuvasin vielä baarin kylttejä kun porukka ulostui pikkuhiljaa pubista. "I'm already completely shitfaced" sanoi yksi huolestuneena. "I'm shitfaced too" osallistui toinen olemisen tuskaan. Epäilin itsekseni, ettei shit ollut nyt oikea erite tähän tilanteeseen. Yksi tyyppi koputti minua olkapäälle. Kuva pitäisi saada of the boys. Mikäpäs siinä. Kuvat otettiin, kätteleminen arvelutti. Sinne ne sitten menivät Lontoon iltapäivään, kusenjuojat. Epäilemättä tulevia poliitikkoja.

Varmaan ihan kiva paikka tai jotain.
Kohti The Viaduct Tavernia. Se oli kiinni. Minua oli varoitettu, että tämä keskustan alue on viikonloppuisin ihan kuollut, mutten sentään pubien olettanut olevan lauantaina kiinni. En ollut edes vaivautunut tarkistamaan. Google lauloi, että kiinnihän ne ovat kaikki loputkin. Näin ei kyllä toimi osuuskaupan väki. Mitäs nyt? Hortoilin takaisinpäin ja pysähdyin tuumimaan tilannetta yhdelle matkalla olleeseen avoimeen peruspubiin. Vilkuilin pubikarttaani ja päätin lopulta lähteä Lamb and Flagiin. Se tosin olisi Covent Gardenissa keskellä ruuhkaisinta Lontoota, mutta siitä voisi jatkaa sitten lännemmäs. Kävelin metrolle St.Pauliin ja matkalla maassa oli laatta, jossa luki sanat "Temple Bar". Niin, sellainenhan on... Dublinissakin... ja siellä on Porterh... Hei Lontoossakin on Porterhouse! Ja sehän on juuri siellä minne olen menossa! Tämä, jos mikä oli merkki.



Koluttuani Covent Gardenin metroaseman järkyttävän pitkissä portaissa itseni puolikuolleeksi, piipahdin vielä siellä Lamb & Flagissa enemmän vedellä kuin oluella. Kiva mesta ja vanhanaikasessa ilmeessa, mutta lauantai-illan ratoksi niin täynnä iltaa viettävää porukkaa, ettei siellä juuri viihtynyt. Vieressä oli myös The Round House, jonka tunnistin siksi, että join siellä aikoinaan ensimmäisen Old Peculierini. Se oli, jos mahdollista, vielä enemmän täynnä. En edes yrittänyt sisään etsimään Theakstonin ihmettä. Parin korttelin takaa paljastui Porterhouse.

Porterhouse on siis irlantilainen panimo ja pubiketju. Sen oluita saa paikoin suomestakin. Ainakin kalaravintoloissa on ollut panimon mainiota Plain-porteria ja paria muutakin tarjolla. Itselleni Porterhouse on tärkeä paikka, sillä Dublinissa asuessani olutharrastuksen alkuaikoina sain siellä melko vahvan koulutuksen oluen maailmaan. Pubin valikoima vaikutti silloin hurjalta. Nykyään se vaikuttaa lähinnä siltä, että mahdollisimman monesta maasta on kerätty vaaleaa lageria. Mutta viis niistä, sillä panimon omat oluet ovat niin rautaisia, ettei muita tarvitsisi. Etenkin aivan maaginen Oyster Stout, yksi kaikkien aikojen lempioluitani. Jos olette tilanneet sitä pullossa jostain, unohtakaa se, se on aivan helvetillistä kuraa. Porterhouse Oyster jos mikä pitää saada hanasta.

Lontoon Porterhouse on toki hyvin ruuhkaisella ja turistisella alueella, kuten emobaarinsa Dublinissakin*^ ja siten aika täynnä. Suurin osa oli kuitenkin kertynyt terassille, kompleksin baarin uumenista löytyi tilaa. Olin käynyt Lontoon pisteessä ennenkin, mutten muistanut miten lähelle se oli tunnelmaltaan saatu emobaariaan. Baarimeininki oli katossa. Se ei ollut niinkään kaiken ylilyövää möykkää vaan pubin eri koloista ja huoneista kuuluvaa rentoa ilonpitoa. Televisiossa pyöri olympialaiset, mutta sitten hurlingia. Oyster stout oli ihanaa, täydellistä. Ehkä irlantilaiset sittenkin osaavat tämän pubihomman kaikkein parhaimmin, tuumin. Pitäisi käydä taas Dublinissa, arvelin. Onpas vain mahottoman mukavaa, mietin. Tilasin ruokaa ja nautin elämästä. Olutta meni ehkä toinenkin.

Korttelin päästä pääsee laskeutumaan Thamesin rannalle. Joki kääntyy niillä kohdin etelään. Etelässä pojotti tutun näköinen ympyrä ja vielä tutumman näköinen kellotorni, joita kohti suuntasin vakaalla useamman pubin kiertäneen turistin vainulla. Tarkistetaan nyt kun tänne asti on tultu. Siellä Big Ben seisoi kuin kuningatar konsanaan: Näyttävänä, yliprameana ja hyödyllisenä lähinnä turistien vetonaulaksi. Siirryin väsyneenä ja miellyttävästi päihtyneenä metroon ja ajoin länteen sillä aikaa kun Sodoman mustuus velloi taivaalla ja ihmisissä.

Ihan hyvä viikonloppu.

*Tämä oli luonnollisesti vitsi. Vai oliko?
**Britithän tunnetaan täysin perversseistä sipsimauistaan, joten aina siellä käydessä yritän bongata oudoimmat uutuudet. Tällä kertaa kaupasta löytyi juustopurilaisen makuisia maissilastuja, festareiden sponsori Pipersin tiskillä oli maistiaisena tismalleen chorizomakkaran makuisia sipsejä ja myös ehkä kaikkein oudoin maku koskaan: Unsalted. Siis maustamattomia, suolaamattomia perunalastuja. Joskus asioissa vain mennään liian pitkälle.
*^Muuten, Dublinin Porterhouseen kannattanee tutustua off-season aikoina kun Temple Bar ei ole aivan täynnä turistia. Omat parhaat kokemukset paikasta ovat Syys-Marraskuulta.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Alkon uutuuksia - elokuu 2016

Kävin Alkon uusia ja vähemmän uusia taas kesätauon jälkeen maistelemassa. Viihtyisästi jälleen ilman kuvia, sillä ilmeisesti onnistuin puhelinta vaihtaessa jotenkin kadottamaan ne pari ottamaani.

Victory Golden Monkey
Tuoksussa alkoholia, hedelmiä monipuolisesti, aprikoosia, makeaa mandariinia, neilikkaa. Poreilevan hiilihappoinen, erinomainen hedelmäinen ja maukas tripel. Mausta löytyy jopa hippunen lakritsia taustalta.

Nogne O India Pale Ale
Paluumuuttaja, muistelen ostaneeni tätä jo joskus 2006. Samea ja rumahan tämä on kuin mikä, mutta ei anneta sen nyt häiritä. Sitruksinen, jopa makeahko tuoksu. Syvä jenkkihumalainen sitruksisuus ja pihkaisuuteen asti menevä havumetsä tuoksussa. Erittäin katkera, raikas, metsäisempi maussa kuin hajussa. Mallas jää hyvin sivurooliin pieneksi makeudeksi, mutta eipä sitä juuri kaipaakaan. Omistajanvaihdoksen jälkeen ainakin tässä tuntuu laatu pysyneen kondiksessa.

Kasteel Hoppy
Van Honsebrouckissa ovat lähteneet trendien perässä ja lyöneet Kasteeliin humalaa. Kirkas. Tuoksussa on märkää koiraa ja vähän epämiellyttävän puolelle meneviä belgihiivan aromeita. Nyt ei vakuuta. Tunkkaisuutta on maussakin, mausteita. Nimen perusteella odotin katkerampaa meininkiä, mutta ei irtoa sitäkään puolta juuri. Ei innosta.

Austmann Tre Gamle Damer
Raikas, hedelmäinen humalointi. Fiilis on vähän hedelmämehuinen. Mielenkiintoinen ja miellyttävä yhtäaikaa. Belgihiiva esiintyy lähinnä mausteina ja loppuun nousee kauniin pehmeästi selkeä katkero. Mainio. Jos odottaa erityisen belgistä kokemusta, ehkä vähän meh, mutta juontioluena oli mieleeni.

Devassa Tropical Lager
Brasialialaista on otettu valikoimaan ilmeisesti olympialaisten takia. Peruslageria tietenkin. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, eikä lopputulokset. Mitätön olut, ei mitään mainitsemisen arvoista. Näitä on viisisataa tusinassa. Vähän keksistä makeutta, ei juuri muuta.

Amazon Forest Pilsen
Toinen brasilialainen, tosin pantu Englannissa. Ei tästäkään olleet odotukset korkealla. Kiva tuoksu, yrttistä humalaa, mutta seassa turhan paljon diasetyyliä (voi-aromia). Pieni säväys sitä voita jossain Urquellissa toimii, mutta tässä on ihan liikaa. Muuten olisi kiva, yrttinen pils, mutta tuo diasetyyli pilaa kuviot.

Tucher Helles Hefe-weizen
Eikö tämäkin jo kerran ollut? Banaaninen, hedelmäinen, muttei mikään ihmeellinen. Niin perus-hefe kuin rahalla saa. Helppo juoda, maukas, tasapainoinen. Ei valittamista, ei erityisempiä kehujakaan.

Weihenstephaner Hefeweissbier Dunkel
Tummempi vehnä maailman vanhimmalta. Maltainen, hiilihappoinen. Tummaa keksiä, hedelmiä, mausteisuutta. Jos maut olisivat voimakkaampia, sellaisia, että käyvät jo juotavuuden tielle, sanoisin jouluiseksi. Nyt taattua tasapainoa, juotavuutta ja makuelementeissä kauniisti avautuvaa... herkkyyttä. Mis sie tarvitset oikei hyvvää dunkkeliheeffee,täs siul' ois sellane.

Sadler's Hop Bomb
Satavuotias brittipanimo on kääntänyt imagonsa craft-meininkiin täysillä. Kirkas, kultainen olut. Tuoksussa metsää ja sitrusta. Aika suoran jenkkihumalainen katkeron täräys, mutta ei nyt mitään nimenveroista pamausta. Tasapaino silti sen verran selkeästi jätetty katkeroinnin puolelle, ettei maltaalle hirveästi jää tilaa. Ihan ok, mutta ei kauheasti ulottuvuutta tai erikoisempaa luonteikkuutta.

Buxton Wild Boar
Erinomainen kesä-IPA, jonka arvioin aiemmin täällä.

Olvi IPA 5,0%
Se on Olvin IPA. 0,3%-yksikön alkoholin lisäys ei tee tälle oluelle helvettiäkään. Ehkä jos rinnan maistaisi "keskariversion" kanssa, huomaisi pienen eron, mutta itsenään ei käytännössä mitään eroa. Kaikenlaista hyllyntäytettä...

Vander Ghinste Cuvée des Jacobins Rouge
No nyt on hapanta. Flanderin hapanta. Tuoksu on syvä ja monimuotoinen. Marjaisuus ja kirsikkaisuus isoimmassa roolissa, kypsytystynnyrien puuaromi pääsee myös hienosti esiin. Pistävän voimakas happamuus iskee heti kättelyssä ja antaa sitten tietä marjoille ja upean monitahoiselle hedelmäisyydelle. Tämä on olut joka avautuu täyteen kukkaansa vasta nielaisun jälkeen. Happamuus jättää limakalvot supistuksiin ja maut pyörivät joukossa pitkään. Upea olut, lisää näitä!

Damm Inedit
S.A. Damm on espanjan vanhin panimo, johon en ole erityisemmin tutustunut. Jotenkin odotin peruslageria, mutta tämä onkin maustettu wit. Tai oikeastaan sekoite witbieristä ja vaaleasta lagerista, joka on kai jostain syystä hyvä idea. Kehittäjinä on toiminut huippukokki Ferran Adria ja muu legendaarisen ElBullin ravintolan porukka. ElBulli tunnetaan sen verran järjettömästä perfektionismista, että tältä olisi lupa odottaa vaikka mitä. Mutta noh, huippukokkeus ei ihmisestä näköjään huippuoluen tekijää tee. Mausteisuus puskee heti tuoksussa selkeänä korianterina, lakritsina ja kardemummana (jälkimmäistä ei edes mausteissa ole, mutta niin se vain sieltä tulee). Muuta olueen ei sitten juuri mahdukaan, mausteisuus on sen verran selkeä, ettei hentoinen olut jaksa antaa niille minkäänlaista tukea ja lopputulos on hyvin päälleliimatun oloinen. Epäilemättä jonkun ElBullin ruuan kanssa olisi mahtava kombinaatio, mutta oluena itsessään.... pöh. Olisi kiva nähdä jonkun huippukokin/ravintolan tilaama ruokaolut, joka pelaa itse oluen makujen kanssa, eikä lisättyjen mausteiden.

Laitilan Mississippi Beer
Tämähän tuli Suomen Paras Olut -kisassa sarjassaan palkintosijoille tänä vuonna. Raikas, oiva olut. Metsää ja muuta jenkkihumalaa tuoksussa. Tasapaino on erinomainen. Erittäin onnistunut raikas janonsammuttaja hyvällä katkeruudella. Laitilan talonmaku on esillä, muttei häiritse.

Tajusin tuosta Laitilan talonmausta jotain. Sitä on usein kuvattu "hernekeitoksi". Tunnistan sen talonmaun, mutta en ikinä ole pitänyt sitä erityisen hernekeittoisena, kunnes nyt se iski. Aamuisessa Arkadian Alkon kellarinhämyssä Laitilan talonmausta tuli vahvasti mieleen armeija. Intinhaju se on. Armeijaan toki liittyy vahvasti hernekeitto, joten ehkä se on se hernari sitten...

torstai 18. elokuuta 2016

Lontoo ja Great British Beer Festival 2016 - osa 1

 "Uteliaimmat käyvät jopa paikan päällä katsomassa miten engelsmanni kaupungit ja kylät tekee, miten asuu neljän seinän sisässä, miten pihvin paistaa ja oluensa kulauttaa."

-Veikko Huovinen: Elämä
Pidän kaikenlaisesta oluesta, mutta ensi sijassa olen perinteisen brittiläisen oluen ja pubikulttuurin ystävä. Niinpä suurin piirtein yhtä kauan kuin olen olutta harrastanut, on tehnyt mieleni käydä CAMRAn Great British Beer Festivalilla. 40 vuotta järjestetty festari on perinteisen brittioluen mekka ja yksi maailman maineikkaimpia oluttapahtumia. Rahan, vapaa-ajan ja/tai suunnitelmallisuuden puutos on estänyt vierailun viimeisen 10 vuotta, kun olen siitä unelmoinut Mutta nyt viimein!

Festari on kuulunut suomalaistenkin olutharrastajien vakiokohteisiin jo vuosikymmenet. Tässä kuitenkin ensikertalaisen tunnelmia GBBF:stä. Edellisestä Lontoon vierailustakin on vierähtänyt lähemmäs vuosikymmen, niin melko tuorein silmin sitäkin pääsi katselemaan vaihteeksi.

Briteissä olutihmiset ovat modernin "craft"-buumin myötä olleet vähän jakautuneet kahteen leiriin. On tämä uusi amerikkalaisperäisen buumin nimiin vannova nuorempi craft-porukka. Vastaavaa jengiä siis kuin muuallakin maailmassa: virkistävä myräkkä paatuneiden perinteiden ja kliinisen teollisuuslagerin seisovassa ilmassa tai erikoislaatuisessa ainutkertaisuudessaan ironisesti identtisen monotoninen trendi, jossa mennään IPA edellä ja kikkailu perässä. Tai ehkä vähän molempia. Toinen on sitten tämä Campaign for Real Alen (CAMRA) edustama perinteisen brittiläisen oluen poppoo, jonka suuri saavutus on real alen ja pubikulttuurinkin pelastaminen kansainvälisten lagerjättien kynsistä 70-luvulta alkaen. Perinteiden vaalijoita ja kulttuurin lipunkantajia tai vanhoja jääriä, jotka pelkäävät kaikkea uutta. Tai ehkä vähän molempia. (Edit: Olutoppaassa hyvin kommentoitiin, että Camran pointti on enemmänkin ollut kegien kuin lagerjättien vastaista)

Ryhmien välillä on skismaa, koska tapoihinsa juurtuneet real ale -parrat palvovat perinteistä cask-olutta, eivätkä oikein moderneja kegittäjiä porukoihinsa ole tahtoneet hyväksyä ja toisaalta craft-jengi on ajoittain niin vallankumouksensa lastit lahkeessa, että "tylsät" perinteiset cask-alet lasketaan samaan viholliskategoriaan kuin massalageritkin. Hölmöä nurkkakuntaista kinastelua, näin suomeksi sanottuna. Sitä sattuu.

Tämä kahtiajako näkyy hyvin siinä, että Lontoossa on GBBF:n aikaan myös London Craft Beer Festival. Samalle viikolle sijoittaminen tuskin on vahinko. Itselläni oli aikaa vain pitkän viikonlopun verran ja lippu GBBF:n ostettu perjantaille ja lauantaille ja muutakin ohjelmaa mietittynä. Harkitsin hetkisen kiivaasti ehtisinkö molempiin. LCBF:ssä kun olisi ollut muutama vähän hemmetin mielenkiintoinen panimo. Tulisi kuitenkin ihan helvetillinen kiire, eikä oluesta nyt sellaista stressiä kannata rakentaa. Jätin ennakkolipun craft-pileisiin ostamatta, eikä päätös kaduttanut.

Muutenkin GBBF viehätti ajatuksena enemmän. Craft-festareilla olisi toki monipuolisempia oluita ja erikoisempia makuja, mutta... sitä "samaa" kokeilevaa modernia craft-meininkiä on koettu tänä vuonna jo ainakin Tallinnan Craft Beer Weekendissä, Craft Beer Helsingissä ja SOPPissakin. Lisäksi craft-panimoiden tuotteita saa baareista ja netistä. Tiedättekö mitä ei saa? Mild alea! Mild on yksi suurista brittityyleistä ja sitä ei käytännössä Suomessa saa kuin hyvin harvoin baarien riilipumpuista, nekin kun tuppaavat suosimaan bitteriä*. Pullossa sitä ei käytännössä myydä. Tyylistä tarkemmin myöhemmissä postauksissa. Lisäksi kiinnosti englantilainen perry, eli päärynä"siideri". Ranskalaista poirea on Suomessakin päässyt maistamaan, mutta kunnon cask-perryä en ole nähnyt missään.

GBBF on muutenkin valikoiman puolesta melkoinen antiteesi vaikkapa tuolle Tallinnan olutfestarille. Tallinnassa julmetun vahvat imperial stoutit ja muut olivat lähes perustuote. Brittien perinnefestarilla on satoja oluita, joista alle kymmenessä (riilihanassa) on yli 7% vahvuutta. Taulukosta sai helposti laskettua brittiläisten tuotteiden keskivahvuudeksikin n.4,4%. Mietojen ja "sessioitavien" oluiden juhlaa siis.

Tunnustelua


Tämä kaikki mielessäni vaelsin Lontooseen. Perjantai vapaaksi, torstai-iltana lento, metro** kentältä Earl's Courtiin. Kamat pieneen, vähän kämäiseen, mutta kohtuuhintaiseen (kiitos brexit) hotelliin ja ulos ihmettelemään. Alueella on tuhottomasti vastaavia pikkuhotelleja ja sijainnin puolesta voin suositella vahvasti. Festaripaikka Olympiaan on sen verran lyhyelti, että sinne aamun ratoksi kävelee ja illan ratoksi takaisin tulee taksilla alle kymmeneen puntaan.

Lisäksi kulmilla oli mainio Fuller'sin pubi The Blackbird, jonne tietenkin suuntasin välittömästi paikalle päästyäni. Englannissahan pubit ovat isolta osin erinäisiä ketjuja, joissa on yleensä tietyn panimon tuotteita. Fuller'sin tiettyihin pubeihin on tehty "Ale & Pie"-teema, niin myös The Blackbirdiin. Sieltä olikin hyvä laittaa reissu käyntiin London Pridellä ja perinteisellä steak&ale-piiraalla. Olen ESB-mies kuolemaan asti, mutta onhan se nyt niinkin, että Lontoon the olut on London Pride.

Tilasin siis vain yhden piiraan vaikka listassa olisi tarjolla hupaisa maistelusettikin, jossa saa kolme olutta ja niille sopivat piirasparit. Tarjoilija hämmensi kysymällä haluanko salaattia vai kauden kasviksia. En odottanut annokseen mitään vihreää. Perinteinen piiras on vähän kuin brittien läskisoosi. Sen pääasialliset maut ovat suolaa, rasvaa ja umamia. Toisin sanoen herkullista. Pride sopi siihen kuin nenä päähän. Tilasin vielä ESBin ruuan päälle ja real alen todellisuus näyttäytyi heti. Olut kun ei ikävä kyllä ollut parhaassa iskussaan, jos nyt ei huonoakaan.

Reissun pubien yhteiseksi teemaksi tuli viikonlopun aikana osoittautumaan olympialaiset, vaikken sitä vielä The Blackbirdissä tiennytkään. Lumppialaiset kun pyöri joka ikisessä tv:ssä, joka ikisessä pubissa. The Blackbirdissä töllöstä tuli ratapyöräilyä, jossa kyborgin näköiset tyypit menevät kyborgivehkeillään pitkin jotain scifi-ympyrää. Ketään ei kiinnostanut vaikka britit ajavat, mutta pubissa olikin enemmän saksalaisia ja kiinalaisia kuin brittejä, onhan parin sadan metrin säteellä varmaan parikymmentä pikkuhotellia.

Kävin vielä ihmettelemässä aluetta. Korttelin päässä on toinen pubi, Courtfield. Greene Kingin tuotteita tarjoava paikka, jossa ehkä maailman paskin trubaduuri veti torstain iloksi fiftari-purkkapoppia aivan liian kovaa. Ei kestä.

Prince of Teck päivänvalossa
Kekkosen varjon jo kaikottua.
Vähän matkan päässä on modernimpi mesta Prince of Teck. Nimi on suojellun vanhan talon, mutta sisukset ovat enempi modernin tyylikkäät kuin perinteisen pubiset. Siellä olikin hanassa Meantimen oluita, eli uuden aallon pienpanimotuotteita (vaikka Meantime onkin nykyään japanilaisen jätin Asahin omistuksessa). Olikin sitten ainoa baari koko matkalla missä moiseen törmäsin. Ja varmaan ihan sattumalta ainoa jossa maksoin pintistani yli viisi puntaa. Normaali hintataso perus-real alelle huiteli siinä 4,20-4,70£ korvilla pintista.

Jo edellisissä paikoissa pankkikortissani oleva Kekkosen kuva herätti ihmettelyä. Niin täälläkin. Baarimikko suorastaan innostui.

"Who is this?"
"Eh... he used to be president of Finland. It's kind of a joke."
"President! In my country, if you put president on card, you would be shot! No one would accept it! Crazy!"

En viitsinyt kysyä mikä ihmeen maa se sellainen on, mutta pysähdyin tuopin ääreen tuumailemaan, että pitääköhän tässä nyt alkaa varomaan Kekkos-teemaisia kuolemanpartioita. Ja ovatko ne anti- vai pro-Kekkonen? Asiaa täytyisi miettiä. Sillä aikaa panin merkille, että Prince of Teckissä on brittejä, mutta ei niitäkään se pyöräily tunnu kiinnostavan. Sombra Kekkonen niskassani poistuin hotelliin.

Great British Beer Festival - Alkutunnelmat


Ensimmäinen festaripäivä tai siis... festarien neljäs päivä. Se on kaikki näkökulmasta kiinni. Ne kun ovat viisipäiväinen tiistaista lauantaihin kestävä tapahtuma. Itselläni oli liput ostettuna perjantaille ja lauantaille. Heräsin aikaisin ja lähdin varuilta kohti tapahtumapaikkaa jo ajoissa. Matkalla eksyin huvikseni Kensingtoniin ja tulin lopulta paikalle noin puoli tuntia ennen ovien avaamista. Siellä oli aivan järkyttävä jono jo odottamassa.

Menin äkkiä satametrisen jonon päähän ennen kuin se kasvaa. Pilke silmäkulmassa oleva järjestysmies kyseli jonon päädyltä olemmeko ennakkolipun ostaneita. Toivon pilkahdus! Ehkä tämä onkin joku lipunostojono. Koko jonon pää myönteli kilpaa, että olemmehan me! "You're in the right queue then!" Bastard. 

Ostin festarin kaupustelijalta festariohjelman kahdella punnalla. Se on iso vihko, jossa on kaikki ruokapisteet ja kaikki oluet. Oluet ensin aakkosjärjestyksessä ja sitten vielä tiskeittäin makukuvauksin. Kartta siitä puuttui, mutta erinomaisen hyödyllinen läpyskä. Vilkuilin vuoroin lehteä, vuoroin jonoa. Muistelin kauhulla kuinka Craft Beer Helsingissä seisoin kolmasosan mittaisessa jonossa kolme varttia. Tässähän menisi tunteja. Puolen tunnin aikana jono kasvoi kulman taakse ties kuinka kauas. Muutaman tunnin päästä olisi pitänyt olla jo Fuller'sin panimokiertueellakin.

Kello 12 ovet avattiin. Kahdeksan minuuttia myöhemmin olin Olympian pääsalissa tyhjä tuoppi kädessä. Mitä helvettiä juuri tapahtui? En ole koskaan nähnyt noin tehokasta jonoa! Moista pitäisi välittömästi juhlistaa esim. oluella. Sitähän täällä olisi useampaa sataa sorttia.

Kuten sanoin päätin keskittyä mildiin. Ensimmäiseksi kuppiin valahti West Midlandsilaisen Olde Swan -panimon Dark Swan. Pehmeä, suklainen olut. Annoksia sai pintin osina eli täytenä, puolikkaana ja kolmasosana. Normaalisti pitäisin puolta pintia ihan liian isona maistelukokona festareilla, mutta mildien kanssa se menettelee. Vaihdoin kuitenkin muutaman jälkeen kolmasosaan, sillä kaadot olivat usein aika reiluja ja kolmasosallakin sai helposti sen puolikkaan. Puoli pinttia mildia maksoi yleensä hitusen vaille kaksi puntaa. Vahvemmat oluet olivat hieman kalliimpia.

Kuvassa näkyy tiskit B4 ja B5,
sekä isompi Olympian halleista.
Festari oli jaettu baareihin eli tiskeihin. Muutamilla panimoilla oli omat brändätyt baarinsa omine tuotteineen, mutta suurin osa oluista oli sekabaareissa. Sekabaarien oluet olivat tietyiltä alueilta ja kaikkiaan 22:sta sellaisesta kaksi oli varattu siidereille ja perryille ja neljä muille kuin brittioluille (ml. amerikkalaisten cask alejen tiski). Brittiolut-tiskeillä oli vielä numeron lisäksi jokin hauskanpulskea pubimainen nimi kuten "The Prince of Wales" tai "The Blisland Inn". Lisäksi löytyi pullo-olutta myyvä tiski. Jokaisessa sekabaarissa oli lähemmäs 30 eri olutta, yleensä lähes yhtä monelta eri panimolta. Olympian halli on valtava ja sen lisäksi on vielä pienempi sivuhalli. Istumatilaa oli suhteellisen hyvin, jäin seisomapaikalle vain pari kertaa festarien aikana, vaikka olin yksin liikkeellä eikä ollut kavereita pitämässä paikkaa.

GBBF:n kuuluu vanhana festarina tietenkin paljon kaienlaisia traditioita, joista en nyyppänä tiennyt kuin "hat dayn". Yhtenä päivänä palkitaan yleisön joukosta hassu hattu, jotka ilmeisesti ovat kovinkin vinkeitä parhaimmillaan. Hattupäivä vain sattui olemaan torstaina, niinpä missasin sen. Sen jälkeen hattuja ei niin ihmeellisesti ollut liikkeellä, mitä nyt muutama peniksen mallinen ilmapallopäähine pyöri näkyvillä. Sekä joitakin naamiaisasuja.

Pienempi halleista.
Maistelin Dark Swanin jälkeen muutaman mildin lisää ja tuhlasin valuuttaa CAMRAn kirjapuodissa pariin Tim Webbin opukseen. Myyjä kosi jäseneksi järjestöön, saisin alennusta. "Your countryman was here yesterday and spent an absolute fortune! He was a member..." En taipunut vaan pulitin Lambiclandista ja Good Beer Guide Belgiumista täyden hinnan.

Mild osoitti jo muutamalla esimerkillä yllättävää pirteyttä tyylinä. Siitähän oli monipuolisemmaksi kuin oletin aikaisempien kokemusteni valossa. On väriä mustasta miltei vaaleaan, vahvuuttakin kuuteen prosenttiin asti. Toki useimmat hyvinkin mietoja. On tosin pakko myöntää, että jo toisella mildilla vastaan tuli cask, joka ei ollut parhaimmillaan. Olut tuoksui "märälle" ja oli aavistuksen metallinen. Näitä tulisi festareiden edetessä vastaan vielä muutamia lisää. Piti kuitenkin poistua festareilta välikaljalle Chiswickiin. Buukkaamani Fuller'sin panimokiertue kun alkoi kesken festareiden.

Fuller'sista, lisää festareista ja puoliksi epäonnistunut Lontoon pubikierros seuraavalla kerralla. Festareilla maisteltuihin mildeihin ja bittereihin palaan vielä myöhemmin "Tutustutaan tyyleihin"-jutussa.

*Bryggeriä ravintolapäälliköivä olutkonkari Olli Majanen kertoili järjestäneensä Angleterressä takavuosina työskennellessään Mild Ale -festivaalin, jossa oli enemmänkin saatavilla. Itse en silloin Helsingissä vielä vaikuttanut, joten nämä ihmeet ovat kokematta.

**Vinkki jos et ole käynyt Lontoossa pariin viime vuoteen: Nykyään Lontoon julkisissa käy maksuvälineenä useimmat tavalliset lähimaksulla varustetut suomalaisetkin pankkikortit. Ne toimivat tismalleen kuin paikallisten matkakortti "Oyster Card". Erillistä maksua Oyster Cardista ei siis tarvitse suorittaa ja matkustaminen on huomattavasti halvempaa kuin esim. päivälipuilla. Taksat ovat vähän sekavia, mutta lyhyesti sanoen niillä on päiväkatto jonka yli päiväkulut eivät nouse. Katto määräytyy sen mukaan millä zoneilla liikut, mutta on kalleimmillaankin halvinta päivälippua halvempi. Systeemi siis suorastaan tyrkyttää käyttämään tätä optiota. Torstaista sunnuntaihin suhailin kaupungissa metrolla, bussilla ja paikallisjunalla yllin kyllin, sisältäen pitkät metromatkat kaupunki-Heathrow välillä kumpaankin suuntaan ja kokonaiskuluiksi kolmelta ja puolelta päivältä tuli alle viisitoista euroa. Verrattuna siihen, että yksi päivälippu maksaa 12 puntaa, ei tarvitse paljon miettiä.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

To Øl LikeWeisse

LikeWeisse
Panimo: To Øl
Maa: Tanska

Tyyli: Berliner Weisse
Alkoholia: 3,8%

Lyhyesti: Erinomainen raikas hapanolut napakalla humaloinnilla. BW-IPA hybridiksi jopa voisi sanoa.
Pisteet: 4/5

Ranskalaisesta verkkokaupasta suomalaisen juotavaksi tilattu tanskalaisten Belgiassa valmistama saksalaistyylinen olut. Ja väittävät Euroopan yhdentymistä humpuukiksi.

To Øl nimellä kulkevien Mikkelerin oppilaiden (kirjaimellisesti, Mikkel oli perustajien lukio-opettaja) oluet ovat toki nykyään suht tuttu näky suomalaisissa kaupoissa ilman mitään internetejäkin. Alkossakin jokunen löytyy ja onhan tämä laatupanimo kaikin puolin. Tämäkin on kauppavahvuinen, mutta en ole kotomaassa törmännyt. Sietäisi kyllä, kuten alta voi lukea.

Takaetiketissä kerrotaan, että tavoite on ollut tehdä olut, jota voi juoda koko päivän ja jossa olisi vähän happamuutta ja pirusti humalaa. Berliner Weisseenhan ei perinteisesti mikään julmettu humalointi kuulu, mutta toisaalta turhapa siihen on berliiniläisten tulla huutelemaan. Itsepä päästivät kotityylinsä kuoleman partaalle. Korkissa päiväyksenä 17/03/18.

Kaunis samea, keltainen, oranssiin hieman taittuva väri. Suuri ja kestävähkö valkoinen vaahtohuppu, joka on ihan kiva juttu, samaa kun ei voi sanoa kaikista hapanoluista.

Miedohko tuoksu. Aprikoosista sitruunaa, maitohapon tunkkaisuutta sieltä löytyy. Yrttistä ja sitruksista humalaa myös.

Kepeä, muttei vetinen. Suorastaan superraikas. Terävä happamuus käväisee, jää sitten taustalle ja antaa tietä hieman sitruunaiselle hedelmälle ja sitten katkerot punnertavat esiin loppumakuun IPA-maisena puraisuna. Yksinkertainen hyvällä syyllä ja hieno tasapaino niiden muutamien osien kesken. Jälkimaku on lyhyehkö ja raikas, hapan. Erinomainen kevyt kesäjuoma. 4/5

perjantai 5. elokuuta 2016

Mikkeller Ambler

Ambler
Panimo: Mikkeller
Maa: Tanska

Tyyli: Amber Ale / Vähäalkoholinen
Alkoholia: 0,3%

Pisteet: 2/5 (amber ale), 5/5 (alkoholiton)
Lyhyesti: Vähän heikko amber ale, mutta loistava alkoholiton olut.

Hyvää kansainvälistä olutpäivää!

Tanskan maineikkain kiertolaispanija Mikkel on koetellut viimeisten vuosien aikana oluen rajoja vähän joka suuntaan, joten mikseipä sitten tekisi gluteenitonta ja alkoholitonta oluttakin. Tai no, vähäalkoholista, voltteja kun löytyy ankarat 0,3%. Taitaa suomalaisenkin lainsäädännön mukaan silti olla "alkoholiton" juoma.

Alkoholittomia vaivaa usein ihan mahoton vetisyys ja lisäksi monissa tulee esiin jokin vinkeän omituinen sivumaku, luultavimmin yksinkertaisesti siitä syystä, ettei alkoholia ole tuomassa osuuttaan oluen tasapainoon. Sitä on sitten moni yrittänyt taklata eri tavoin. Brewdogin Nanny State lataa olueen niin helvetisti humalaa, ettei mitään outoja makuja huomaa jos niitä olisikaan. Vetinen sekin on. Moni pitää parhaana alkoholittomana vehnäoluita, sillä vehnän proteiini pelastaa hieman rungottomuutta. Aikoinaan Wienissä kaveri tilasi listalta oluen nimeltä Null Komma Josef, joka jäi elävästi mieleen siksi, että nimi oli hupaisa, se oli alkoholitonta ja siksi, että se maistui mämmiltä niin, ettei vetisyyttä meinannut huomatakaan.

Ambler löytyi Postitalon K-kaupasta. Hinta oli etenkin alkoholiverottomaksi tuotteeksi melko hirvittävä, lähes neljä euroa putelilta. Mikkeller kuitenkin on osoittanut erinomaisuuttaan miedoissa oluissa aiemminkin (esim. Drink'in Berliner), joten ostin kokeeksi puhtaasti mielenkiinnosta. Runkoa on haettu ilmeisesti kauran avulla, voisi selittää myös gluteenittomuutta jos ohran pitoisuus on sitä myöden verran tavallista alhaisempi. Olut on myös hyvinkin samea, jonka luulisi olevan kauran ansiota myöskin.

Erittäin samea, enemmän ruskea kuin punainen olut vaikka etiketissä sanotaankin "red ale". Kaunis vaahto. Tuoksussa on metsäistä amerikan humalaa, sekä voimakkaan leipäinen, hieman makean mämminenkin meininki. Suussa ei heti uskoisi alkoholittomaksi. Todella jännittävän täyteläinen. Tuntuu melkein tavalliselta kauppavahvuiselta amber alelta. Maku leipäinen, karamellinenkin, tasapainoisesti katkeroitu. Amber alen suuntaan. Loppu- ja jälkimaussa kierähtää esiin erikoinen hedelmän ja mämmin yhdistelmä, joka ei varsinaisesti toimi oluen muun olemuksen kanssa. Lopputuloksena ikään kuin aavistuksen turhan makeaksi jäänyt vahvempi amber ale.

Alkoholittoman oluen perisynneistä vetisyys on taklattu erinomaisesti, mutta tuollainen sivumaku sinne on päässyt lipsahtamaan ja se häiritsee sitä enemmän mitä enemmän olutta juo. Alkoholittomana oluena silti yksi parhaita mitä olen koskaan juonut. Jos sokkona saisin, pitäisin ehkä vähän heikkona ja hieman ohuena amberina, mutta en luultavasti arvaisi alkoholittomaksi.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Olutkirja: Schuyler Schultz - Beer, Food & Flavor

Kognitiivinen dissonanssi. Se on hieno termi sille kun päässä on kaksi vastakkaista ajatusta tai tunnetta. Esimerkiksi: Schuyler Schultzin Beer, Food and Flavor -kirja on todella hyvä ja toisaalta sitten melko ärsyttävä.

Kuten nimestä voisi päätellä, kirjan "pihvi" on oluen ja ruuan yhteispelissä. Kokkina ja sommelierinä Schultzilla on tietysti tämä puoli hallussa hyvin. Oluen maistaminen ja perusteet käydään läpi hyvin ja sen jälkeen on kaksi kattavahkoa lukua ensin yleisesti hienomman ravintolaruuan ("fine cuisine") kanssa parittamisesta ja sitten erityisesti juustojen parituksesta. Juustoista kirjoittaja onkin vähintään yhtä innoissaan kuin oluesta.. Enpä ole ennen olutkirjaa lukenut, jossa kerrotaan juuston valmistusprosessi tarkemmin kuin oluen.

Sisältö on näissä luvuissa rautaa, mutta olisin toivonut hieman maanläheisempääkin ruuan paritusta kuin fine diningin. Sitä ei toisaalta osaa enää odottaa kun on lukenut Schultzin paritusluvut. Olisi varmaan turhan rahvaanomaista, eikä pääsisi pätemään. Kirjaa lukiessa tulee olo, että Schultzille kaikessa pitää aina hieman teennäisesti olla vähän parempi ihminen. Tiedättekö sellaisen oikein kliseisen stereotyyppisen (viini)sommelierin? Sellaisen todella snobin asiakasta hieman halveksuvasti käsittelevän besserwisserin. Juuri semmoinen fiilis kirjan ruokaosuutta lukiessa tulee ajoittain. Hommasta tehdään fiinimpää ja hienompaa kuin sen tarvitsee olla.

Lisäksi Schultz on ilmeisesti saanut vahvan craft-herätyksen ja käyttäytyy tekstissä välillä kuin pahainen fanipoika. Yli puolet kirjasta on nimittäin omistettu panimoesittelyille, joita en kirjan nimen ja kuvauksen perusteella odottanut lainkaan. "Philosophy of Craft Beer" -otsikon alla esitellään käytännössä AleSmithin panimo. AleSmithin Peter Zien on myös kirjoittanut esipuheen kirjaan ja panimo on muutenkin vahvasti esillä läpi kirjan siinä määrin, että luulisi AleSmithin rahoittaneen koko kirjan. Kivana bonuksena kirjan lopusta löytyy Zienin AleSmithiä edeltäneen kotipanimon voitokas (ja pedanttisen tarkka) imperial stout -resepti. AleSmithin esittelyä seuraa 19 muun amerikkalaisen craft-panimon esittelyt, jotka vievätkin kirjasta enemmän tilaa kuin ruokapuoli. Teksti on jotain panimoiden markkinointibrosyyreiden ja kirkassilmäisen ihastelun väliltä ja vaikuttaa ruokaosuuteen verrattuna olevan kuin eri kirjasta.

Isot panimot ovat Schultzille suuri saatana. Onhan niissä paljonkin kritisoimista, mutta Schultz ei vaivaudu sisällyttämään hommaan mitään erityistä logiikkaa. Niiden tuotanto suurimmalti osalti on tylsää ja mautonta bulkkilageria, mutta massiivisten firmojen portfolioihin mahtuu aika paljon maailman klassikkojakin. Yhdessä vaiheessa Schultz suosittelee miedoille juustoille Pilsner Urquellia. Mikäs siinä, loistava olut. Ilmeisesti joidenkin snobien skenepoliisien pelossa hän kuitenkin välittömästi erikseen painottaa epäröivänsä sen sisällyttämistä kirjaan sen vuoksi, että sen tuottaa SABMiller ja vielä muistuttaa, että vain hanasta tuoreena ja mielummin tsekeissä. "Kulta, ostin edamia. Tilaapa liput Prahaan." Meinasin heittää kirjan seinään. Onneksi Schultz välttelee makropanimoita siinä määrin, ettei tähän törmää kuin pari kertaa.

Yhteenvetona: Oluen paritukseen, erityisesti juuston suhteen, erittäin kiva kirja, mutta kirjan 300 sivusta on vain alle puolet sitä asiaa. Kirjan loppupuolen täyttävään amerikkalaiseen craft-skeneen tutustumiseen löytyy varmasti viisitoista parempaa kun laittaa kirjakaupan hakuun sanat "craft beer".

perjantai 29. heinäkuuta 2016

SOPP Helsinki 2016

Tämmöinen puuduttava festariraportti vaihteeksi. Vähän tuomarointikulmaa kuitenkin.


Menin keskiviikkona tuomaroimaan Suomen Paras Olut -kilpailua, kolmatta kertaa. Tällä kertaa osallistuvien oluiden määrää oli rajoitettu muutamaan per panimo ja niinpä tuomariston urakka oli jopa siedettävä. Verrattuna esim. viimevuotiseen tai kevään HBF:n kisan (Vuoden Olut) koko päivän maratoniin kymmenine ja taas kymmenine oluineen, juttu oli suorastaan nopea.

Yllättäen kutsuttiin sitten finaalituomaristoonkin torstaiksi lavalle asti keekoilemaan. En ennen finaalissa olekaan tuomaroinut. Eipä ollut varsinaisesti helppo rasti. Ennen finaalia julkistettiin 18 kärkiolutta, eli kolme parasta joka sarjasta (niistä on myös yleisöäänestys). Näistä sitten sarjojen ykköset eli kuusi olutta päätyi finaaliin. Karsinnat voittaneet, hyvin erilaisia tyyleiltään, käytännössä virheettömiä. Näistä pitäisi paras valita ja vielä änkyttää mikrofoniin kaiken kansan kuullen jotain järkevää kommenttiakin asiasta...

Näistä piti valita.

Luulisi viranomaisten iloitsevan
kun rappioalkoholistit merkitsevät
itsensä vapaaehtoisesti
viinarannekkeella.
Sokkomaistelun voitti sitten "näyte B", tosin "näyte D" oli tiukka vastus. Vaalea ja raikas vastaan tumma ja muheva. Olin jo heti aluksi rankannut ko. oluet sijoille 1. ja 2., eikä niiden välille ollut kovin helppo tehdä eroa. Erinomaisia oluita molemmat. Lopulta, koska vain yksi voi voittaa, päädyin itse kepeämmän ja raikkaamman oluen puolelle. B ja D menivät äänestykseen ja B voitti muistaakseni 4-3. Pienestä se on kiinni. Voittanutta oluttahan en toki tiedä vielä (tosin kun tuota 18 kärjen listaa katselee, voi tehdä sivistyneen arvion). SPO julkisti hieman tuomareiden kommentteja, niistä voi itse kukin arvella voittajaa. Virallisesti tulokset julkistetaan gaalatilaisuudessa Bryggerissä 17.8.

Muuten festarointi jäi muutamaan maistoon, ellen nyt huomenna intoudu pistäytymään. Keksimällä keksityn kohun aiheuttanut "viinaranneke" eli maksusiru oli muuten hemmetin näppärä. Tismalleen kuin olisi kortin lähimaksua käyttänyt baarissa. Eli siellä A-klinikan lääkäristössä voitaisiin ehkä tulla tälle vuosituhannelle sen suhteen, että miten hankalaa se maksaminen on tällä vuosituhannella noilla ihan tavallisilla maksuvälineilläkin. Viinaa en kyllä viinarannekkeella tullut ostaneeksi, olutfestarilla. Jännä se.

Maistamistani oluista mainitsemisen arvoisia:

Gambinalla maustettu
Pikkupomo oli ehkä sitä
olutfestareilla yleistä
ns. "weird shit"-osastoa
Bock's Cornerin Pils oli hyvää paikan päällä Vaasassa ja toimii pääkaupungissakin. Aivan rautainen esimerkki klassisesta pilsneristä. Paras olut mitä festareilla maistoin tuomaroinnin ulkopuolelta.

Hiisi oli tuonut Hati-saisonin myyntiin. No-nonsense saison raikkaalla ja pirteällä humaloinnilla.

Samasta nurkasta Donut Islandin Confirmation Ale oli ihan mielenkiintoinen red ale maapähkinävoilla. (Ei siis pähkinäallergisille). Ja sitäpaitsi meleko härski etikettikuva.

Norja-tiskiltä Bådin Independent Stout oli erinomainen IS. Hanalätkässä oli entinen Nögne Ö:n perustaja Kjetil Jikiun. Tarjoileva henkilö ei osannut kertoa, että miksi. Onneksi on internet. Kjetil oli käynyt panimon myytyään, ennen Kreetalle viinihommiin lähtöään, tekemässä Bådinilla stoutin. Hyvä ja suklaisen pehmeä stoutti olikin.

Suomenlinnan Doomsday D-Weisse oli positiivinen hapanolutylläri. Mutkittelematon Berliner Weisse.

Cool Head Brewingin Cool, Mate kuulostaa pahalta kikkailubisseltä, siinä kun on yerba mate-juoman yrttejä mausteena. Eli sellaista vähän teemäistä menoa ja puisevuutta odottelin. Lopputulos oli kuitenkin hyvin miellyttävä, yllättävän brittimäinen pehmeä ale.

Oli siellä muutakin, paljon muutakin. Menkää ihmettelemään, festarit on huomenna ja tänäänkin vielä auki.